Vaaleista

Huh, vihdoin vuoden 2017 kunnallisvaalit ovat ohi. Minäkin ennätin sopivasti siirtää vihreissä piireissä pyörineen kelkkani Vasemmistoliiton puolelle, juuri ennen Suurta Voittoa. Taidan olevan käänteisopportunisti. Luultavasti jokin alitajuntaani lapsuudessa moukaroinut tapahtuma on tehnyt minulle mahdottomaksi seistä voittajien puolella.

Tämän taipumuksen kiteyttää eräs eniten vaalimistani lapsuusmuistoista. Olimme saaneet pehimettyä vanhempiamme sen verran, että he heltyivät ostamaan meille sen hetken trendipörrykän eli marsun. Muistossa menemme eläinkauppaan, jossa meille esiteltiin vaihtoehdot: soma, pieni ja tumma jyrsijä sekä masentavan vaaleanruskeanharmaa otus, jolla oli mollottavat punaiset silmät ja epämiellyttävä olemus. Sen nimeksi tuli Manu. Olin varma, että kukaan muu ei sitä huolisi ja se jäisi ikuisesti kodittomaksi, joten päätin oppia rakastamaan sitä. Voi luoja, miten sen näkeminen masensikaan minua. Joka ainoa kerta.

Piirre on aika ärsyttävä, mutta koska en suin surminkaan haluaisi alkaa opettelemaan menestyjien elkeitä, olen päättänyt antaa sen olla. En tiedä mitä teen sitten kun Oikeudenmukaisuus ja Kauneus ovat voittaneet ja Häviäjät luokiteltu evoluution harha-askeleeksi, jonka Ihminen pystyi voittamaan. Alan ehkä sitten tekemään savitöitä.

Vaalit tulevat täysin uudella tavalla iholle näin someajalla. Niistä aiheutunut klaustrofobia alkoi tuntua jo sietämättömältä. Vaalien jälkeinen kuljeskelu ilman naamalle revittyä “Kiitos, ei” -panssaria, jolla väistää jatkuvat flaikutusyritykset, on kyllä mukavaa. Kiitos parlamentaarisen järjestyksen, arvostan taas sitäkin enemmän. Julkisten kulkuneuvojen lattialla paskaiseksi ryttäytyneet vaalimainokset on siivottu. Mitä pikemmin vallasta kiinnostuneiden naamat keskeisillä mainosopaikalla katoavat, sen parempi. On ahdistavaa koittaa päästä metroon, kun koetinkivenä on pitkä rullaporrasmatka, jota kokkari-, demari- ja vihreät ehdokkaat seuraavat herkeämättä portaiden molemmilta puolilta. Olen jo tottunut valvontakameroiden läsnäoloon, mutta persoonallinen kyttäys on vierasta ja tuplasti ahdistavampaa – vaikkei toki liikkeitäni seuraakkaan.

Ei pidä ymmärtää väärin, antaisin mieluusti toisesta pikkurillistäni puolet, jos kaupunkini kuva olisi vaalien kaltaisten häiriötilojen ulkopuolellakin poliittisempi. Mutta ne hymyilevät ja vastuullisuutta tavoittelevat kasvot, jotka tunkevat eteeni niin analogisessa kuin digiympäristössäni.. Ei sitä tätä kauempaa olisi kestänytkään. Toisin kuin “aidot” poliittiset purkaukset, ne ei pakota minua ajattelemaan itse, vaan tekevät minusta jälleen valinnanvaran edessä luhistuvan kuluttajan.

Lisäksi koko vaalien idea on omaan ajatteluuni heijastettuna absurdi. En ole kategorisesti edustuksellisuutta vastaan, toki jos minä saisin päättää ottaisin yhteiskunnan tavoitteeksi sellaisen yksinkertaisuuden, joka mahdollistaisi laajempien ihmismassojen mukaantulon asioistaan päättämiseen (hinta tässä olisi tietenkin taantuminen monilta kehityksenkaarilta, mutta näen sen nimenomaan kehityksen seuraavana askeleena.). Kuitenkin, ehkä johtuen periksiantamattomasta naiviudestani, uskon, että valtaa ei pitäisi antaa sellaisille, jotka sitä haluavat. Vallanhimo on sinänsä hyvin inhimillistä, mutta mielestäni sen julkinen tavoitteleminen osoittaa sitä harjoittavan henkilön olevan houkutuksille altis ja henkisesti kunnianhimoton. Sellaisten ihmisten en haluaisi päättävän puolestani.

Vaan eipä sillä, en minä tiedä miten edustuksellisuus voitaisiin paremmin järjestää. Kiehtova ajatus olisi luottaa Sattumaan ja antaa arvan päättää, ehkä joillakin edellytyksillä karsitusta poolista. Näin ei vaalibudjettikaan voisi sekoittaa valintaa samalla tavalla kuin nyt. (Pidän lettukestit heti, kun Vapaavuoren piirretyt päät katoavat silmistäni!) Lisäksi ei-narsististen ja/tai introverttien poliitikkojen määrä kasvaisi, minkä yhteisunnallisia seurauksia olisi mielenkiintoista testata. 

Yhtä kaikki, onnea voittajille ja ennen kaikkea häviäjille!