Työlenkki

Sinänsä älytöntä vaivautua naputtelemaan jotain ja sitten paiskata se tänne lukemattoman blogini eristäytyneisyyteen. Olen alkanut uskoa sen kuitenkin olevan ok, sillä aikeenani on opetella vaatimattomuutta ja tarvittavaa nöyryyttä, jota en ole koskaan oikein käsittänyt. (Se on erityisen huono asia, jos on varusteltu siten kuten minut alapääosastolla!) Tavoitteeni on kuitenkin itsekeskeinen, joten ihan rehellisissä aikeissa tässä ollaan! 

Baby, you're a star.

Koska en vielä pysty opiskelemaan, en ole vielä keksinyt tarpeeksi hyvää syytä, uskonhan ihmisen ja maailman olevan pelastamattomissa (miksi siis vaivautua?), päätin ryhtyä kunnon ihmiseksi kunnon ihmisten pariin. Menin töihin. Aikaisemmin olin tehnyt kaikkeni välttääkseni sitä, minua ei vain vituta tehdä rahaa jollekkin toiselle, en myöskään halua hukata päiväni produktiivisimpia tunteja rattaanosana. Mutta tuntui että olisi kiva saada vähän rutiinia ja mahdollisuus sanoa “tietävänsä oikeasta elämästä”. Ajattelin sen terapiana, se oli ainoa keino motivoida itseni liikkeelle. Toisto on kaiken hyvän alku, ja jos saisin siitä vielä palkkaakin niin mikäs siinä.
(Tässä erinomainen esimerkki kosmisesta laista: ihminen = illuusionsa)

It's all trick, especially if you want to believe it.

Päädyin puhelinvaihteeseen. Se oli kamalaa. Tunsin itseni lehmäksi, joka kytketään karsinaan (oma työpiste) kuudeksi tunniksi näytön eteen lypsettäväksi (kuulokemikrofonit). Toiseksi viimeisenä päivänä kuuntelin tauolla, miten joku kertoi olleensa siellä jo 5 vuotta ja ihmetteli miten “aika oli vain humahtanut”. Ihmiset ovat niin kummalisia. Puolentoista kuukauden jälkeen irtisanouduin. Mutta sinänsä sain sen mitä halusinkin, kokemuksen että kaiken jälkeenkin kykenen oppimaan asioita ja olemaan ihmisseurassa. 

Minä, kun teen töitä jotka ei kiinnosta.