Terve kevät!

Se on sitten suvainnut saapua.

Herkkänä ja neurottisuuteen taipuvaisena vuodenajat ovat minulle kuin rasittava läheinen, joka on aina kaikkialla läsnä määrittelemässä tekemiseni. Tai kaikillehhan ne on, mutta toisin kuin monet toimeliaat ihmiset, minusta usein tuntuu, että vuodenaikojen vaihtuminen vie aina jotain minusta, kunnes olen sopeutunut kauden värheinin ja sen tarjoamiin olemisen tapoihin. Kun tavoitan tämän normaliteetin tilan, vaatemyyjät tuppaavat jo seuraavan kauden vaatteita rekeilleen ja käyttämäni kengät tuntuvat olosuhteisiin nähden vääriltä. Liian jämeriltä tai liian heppoisilta.

Vuodenajat on ympäristön tuottama pakko muutokselle. Ihminen, kuten mikä tahansa elävä olio, vieroksuu muutosta. Tämä on selvää kaikille, jotka ovat joskus halunneet elämältään jotain muuta, oli kyse sitten ruokatottumuksista tai haitalliseksi koetuista suhtautumien tavoista. Kuinka paljon teemmekään työtä pitääksemme kiinni omaksutuista tavoistamme! Olemme valmiita myymään rationaliteetin tai itsekunnioituksemme silmiä räpäyttämättä, jos vain saamme pysyä jo luomissamme urissamme. Tämä on yksi monista syistä miksi olen päätellyt kapitalismin, jonka perusolemukseen kuuluu loppumaton muutoksen ihannointi ja siihen pakottaminen, olevan elämää vihaava ideologia.

Tästä johtuen olen aina kokenut kunnioitusta kääntöpiirien tuntumassa asuvia kohtaan. Ihmisen ominaisuuksien alkuperää pohtivat jaksavat toitottaa, että ympäristö on perimää keskeisempi tekijä useimmissa asioissa. Säännöllisellä, dramaattisella muutoksella on oltava vaikutuksena olemiseen. Usein tylsiä, kankeita ja naiiveja suomalaisiakin arvostan juuri siksi, että se käyvät läpi vuoden kierron, joka ikinen vuosi. Saman vuoden aikana, samassa paikassa, on mahdollista perustellusti käyttää bikinejä tai pilkkihaalareita. Se on mieletöntä se!

Niin kauan kuin muistan, olen kärsinyt kevätmasennuksesta. Kauan otaksuin olevani bipolaarinen, mutta nykyään olen uskossa, että vika ei ole minussa vaan ympäristössäni. Päivien alkaessa pidentyä ja kolmannen vaatekerroksen käydessä turhaksi mieleni ei tunnu pysyvän mukana. Se ahdistuu ja jää looppaamaan eksistenssin tyhjänpäiväisyyden ympärille. On todella raskasta yrittää joka päivä kertoa “itselle”, että kaikki on ok ja ei haittaa vaikka millään ei oikeasti ole väliä. Tähän ikään mennessä olen oppinut liikunnan ja rutiinehin tarrautumisen olevan paras lääke vääjäämättömästi masennusta kohti kiiruhtavalle mielelle.

Yrittäessäni ymmärtää tämän keväisen piinan mekaismeja, törmään aina selitykseen, jonka mukaan kevätmasennus on seurausta siitä, että kevään tullen muut ihmiset alkavat olla onnellisemmn ja toimeliaamman oloisia, mistä seuraa ristiriita oman vaaleanbeigen olemisen kanssa. En ole ikinä ostanut tätä. Ihan yhtä ankeilta ihmiset vaikuttavat huhtikuussa kuin tammikuussakin. Toki ihmisten oleminen muuttuu, kun ei ole jatkuva kiire sisätiloihin kuten pakkasilla on, mutta samanlaisilta ihmiset mielestäni vaikuttavat. Ihminen on ihmiselle ihminen.

Auringon valon lisääntyminen vaikutta todennäköisesti jollakin tavoin aivojen kemialliseen profiiliin, mutta mielestäni keskeisin selittävä tekijä kevätahdistukseen on muutosvastarintaisuus. Juuri kun olin oppinut pukeutumaan lämpimästi ja sietämään pimeyttä, minun pitää kaivaa kaapista kevyempi takki ja aurinkolasit. Kevät piirtää esiin radikaalin muutoksen alituisen mahdollisuuden; kaiken on mahdollista muuttua, niin hyvässä kuin pahassa, nopeasti ja minulta kysymättä. Ja jos muutos on alati mahdollinen, niin sitä pakottautuu miettimään, että miksi sitten sietää yhteiskunnan ja oman elämän epämieluisia rakenteita. Tai voiko esimerkiksi todella olla niin, että jonkin päivänä herään Suomeen, jossa mahtavat terveysyritykset hallitsevat ja tekevät voittoa kansan terveydellä? Kaiken mahdollisuus on kamalaa, joten totta kai kehoni ja mieleni kokonaisuus koittaa pistää hanttiin! 

Seuraavan kuukauden en ainakaan kuuntele tämänlaisia kappaleita, vaikka ne omassa sisäradiossa kuuluukin. Ne ovat masennukselle happea ja  nyt ei millään jaksaisi jumahtaa olemassaolemattomuuteen..