Elämää tavaroiden keskellä

Tl;dr
- Suomen Sänkytukku on paska

- Jos kännyn näyttö pimenee sen voi itse vaihtaa 

- Asioiden korjaaminen ja tekeminen on kivaa

     ____________________________________

Olen ollut 2 kuukautta sängytön. Muutto homeiseksi osoittautuneeseen asuntoon pakotti uusimaan lähes kaiken siihen asti kertyneen irtaimiston. Onneksemme huomasimme jonkun sunnuntain Hesarissa Suomen Sänkytukun loppuunmyynti mainoksen, johon päätimme tarttua. Tonnin sängylle muutamalla satasella emme voineet sanoa ei, ja suuntasimme Vantaalla sijaitsevaan liikkeeseen.

Kaupat tehtyämme meille kerrottiin että sänky tulisi 3-4 vkon sisään. Kuukausi petauspatjoilla nukkumisen jälkeen olimme vieläkin ilman sänkyä. Yritimme tavoitella liikettä puhelimitse, mutta kymmenet soitot eivät johtaneet mihinkään. Kukaan ei vastannut. Saimme erään konfliktimyönteisen tukijamme vierailemaan puolestamme liikkeestä, josta ilmoitettiin, että sängyn osat ovat liikkeessä, mutta jostain syystä kukaan ei ollut laittanut meille siitä viestiä. Saimme lupauksen, että viikon päästä olisimme sängynomistajia.

Viikko meni eikä mitään kuulunut. Asiamiehemme päätti ottaa kovat keinot käyttöön ja laittoi lainopillisesti uskottavan uhkailuviestin asiakaspalvelun ohella toimitusjohtajalle. Seuraavana päivänä soitettiin ja luvattiin sänky, ei se mistä maksoimme, vaan kuulemma “parempi” kuljetuksineen kotiin. Epäilyksistäni huolimatta näin rekan ja kantomiehien kaartavan pihaan ja menin avaamaan ovea. Juuri ennen lähtöäni, satuin tiputtamaan kännykkäni laattalattialle seurauksena näytön pimeneminen. 

Materia on helvetti.

Sänky on kyllä hyvä, mutta selkä ja mieli ovat yhä hieman arkoja 2 kuukauden petauspatjalla nukkumisen jäljiltä. Lisäksi alan voimaan pahoin aina, kun näen Hesarin tai sen ilmaislapsen, Metron, selässä jatkuvia “loppuunmyynti” -mainoksia. Kiertely Internetin foorumeilla paljasti, ettemme suinkaan olleet sen lafkan ensimmäisiä höplästä vedettyjä.

Tuntuu kummalliselta, että kaupankäyntiä kaikista kauneimpana arvona pitävässä yhteiskunnassa on systemaattisesti asiakkaita huijaavan firman mainostaa Hesarin kaltaisessa instituutiofossiilissa.

Siinä sitten olin, vihdoin sängyllisenä, mutta kännykättömänä. Välillä on todella hankala olla vajoamatta taikauskoiseen ajatteluun. Onnella tuntuu olevan oma säännöstönsä, jonka ymmärtämiseen minulla ei ole koulutusta tai sisäsyntistä kompetenssia. Kansan käyttämä: “Paskan määrä on vakio” tuntuu kiusallisella tavalla oikealta.

Tutkiskeltuani asiaa totesin kännykän olevan vielä korjattavissa. Liikkeessä se maksaisi noin 180e. Se on iso hinta maksaa maan vetovoimasta. Vääjäämättä kasvava ärtyisyyteni laukesi, kun löysin Tokoitech -nimisen yrityksen nettisivut. Se vaikutti liian hyvältä ollakseen totta!

Tämä suomalainen yritys tarjoaa lcd-näyttöjä ja muita varaosia lukuisille eri kännykkä -ja tablettimalleille ja käsittääkseni ihan kilpailukykyiseen hintaan. Itse varaosien ohella he ovat koonneet sivuilleen videomuotoisia ohjeita, joiden avulla osan vaihdon voi uskaltaa tehdä itse. Kylkeen tulee vielä, jos ei nyt laadukkaan, niin erittäin kelvollisen, tuntuinen setti lukuisia puuhastelussa tarvittavia työvälineitä. 

Parasta sivussa on kuitenkin sen luoma turvallisuus. Päättelin, että jos lafka lupaa, että heidän ohjeillaan saan homman hoidettua itse kotona, niin minulla on sitten valituskanava, jos teen jotain kohtalokkaasti väärin. Vilkaisu kanssakuluttajien kokemuksiin yrityksen FB-sivuilla vahvisti rohkeuttani. Palautteen antajat olivat tyytyväisiä, eivätkä vaikuttaneet minkään erityisen nörttivoiman haltijoilta.

Innokkaana laitoin tilauksen keskiviikko iltana menemään ja perjantaina näyttö saapui postiluukusta. Riemukkaasta jännityksestä tihkuen aloitin operaation. Voi veljet sitä tunnetta, kun pitelen pieniä ruuvimeisseleitä kännykän virtapiiri edessäni ja vakuuttelen itselleni, että tiedän mitä teen! AH! Videon ohjeita huolellisesti seuraamalla selvisinkin operaatiosta mallikkaasti. Go me.

Olen sorminäperrellyt aikaisemminkin, mutta lähinnä ns. käsitöiden parissa (Esim. Roudasta rospuuttoon). Virkkuukoukku kädessä tunnen itseni, tai oikeastaan ajattelen näyttäväni tuntevan, lähinnä hysteeriseksi naiseksi, joka yrittää silmukka kerrallaan pitää elämäänsä kasassa. Riippumatta siis aktuaalisesta mielenvirityksestäni. Näyttöä vaihtaessani olin mielessäni määrätietoinen ja näppärä maailman haasteista selviytyjä.

Toisaalta, miksi en kokisi näin? Itsetehty tyyny on luksusta, kännykkä elämänedellytys. Näihin kätkeytyvät logiikat ovat kuitenkin niin erilaisia, että sinänsä vertailu on hölmöä. Kun teknologian fiksauksessa näyttäisi olevan kyse kertaluontoisesta ongelmanratkaisusarjasta (irrotetaan osa kerrallaan, vaihdetaan, laitetaan takaisin), on neulomisessa kyse pitkäjänteisyydestä ja toiston kauneudesta sekä vivahteikkaammasta kokonaisuuden hallinnasta. Vivahteikkaammasta siksi, että toisin kuin vempeleiden partikkelit, lanka ja kutojan käsiala elävät. Feminiinisinä pidettyjen käsitöiden puolustamiseksi voi vielä huomauttaa, että kun sähkö joskus loppuu maailmasta, ovat sukkapuikot ylivertaset mihinkään näyttöön tai virtapiiriin verrattuna. (Voi vittu, kuullostan Nyleniltä)

Mutta sitä ennen; korjatkaa ja rakastakaa tavaroitanne.