Talvikuningas Tokoinrannassa 31.8.2017

Kirjoitetaampa tuoreeltaan tuntemukset CMX:n Talvikuningas keikasta. Istun junassa väsyneenä, mutta tyydyttyneenä, vähän samanlaisessa tilassa kuin mitä elokuvateatterista lähtiessä lähes aina tuntuu. Kun on käynyt toisessa maailmassa, oma maailma näyttää etäisen kauniilta ja mieli on kuin lapsella.

Ensimmäinen ISO miinus oli se, ettei mestassa ollut narikkaa. Asiaa portilla ihmetellessäni sain vastauksen: “Ei täällä ole koskaan ollut.” Ihan saatanan sama onko sitä ollut, mutta yhtä ärsyttävää tilanne oli minulle, joka oli mm. läppärillä varustetun repun kanssa matkassa.

   Toinen ISO miinus oli, ettei paikkaa oltu varustettu vesipisteellä. En tajua miten se ei ole EU direktiivi tai edes suositus, että kaikilla keikkapaikoilla pitäisi olla jokin ilmainen keino saada vettä. Tunsin itseni idiootiksi maksaessani 2e 0,33 vesipullosta..

Erityisen hauskalta nämä edellä mainitut seikat tuntuivat minusta, joka oli maksanut 190e (!!!!!) VIP-lipuista. Siinä vaiheessa kun tulin tietoiseksi koko keikasta, oli liput aikoja sitten myyty loppuun. Parin päivän vatvomisen jälkeen totesin, että harmittelisin koko loppuelämäni, jos en pääsisi kokemaan livena erästä lukioaikojeni rakkainta levyäni ja muutaman vissylasillisen rohkaisemana menin ja ostin lipun. Mutta tällä hinnalla en siis saanut edes narikkaa tai vettä! Ho ho. En edes päässyt jonon ohi alueen portilla, mikä oli jonkinlainen järkytys. (He he)

Mitä sillä sain, oli ihan ok sapsukat, varatun paikan takarivissä (jossa en lopulta ollut, sillä permannollahan sitä pitää olla jos haluaa tuntea musiikin) ja kivan kaulanauhan, joka antoi kantajalleen kokemuksen että on hieman parempi kuin muut. (Sekin lopulta lähinnä hävetti. “Just Finnish things”) VIP-alueella oli omat WC:t joka oli kyllä ISO plussa.

Mutta kaikenkaikkiaan, Huvila-telttaan en VIP suosittele ostamaan. Ja suurinosa tilassa käyskentelevistä näytti erittäin epämielenkiintoisen oloisilta “firman-piikkiin” -ihmisiltä.

No itse keikkaan.

JÄRKYTYS. Jostain jumalattomasta, mutta mystisestä syystä bändi oli halunnut höystää keikkaa muutamalla uudella sovituksella vanhoista kappaleistaan. Ne olivat tehneet niistä syntikka-versioita, enkä ole koskaan kuullut mitään niin kamalaa. No kidding.

Itse en CMXää nimenomaista Talvikuningas -levyä lukuunottamatta oikein diggaile, enkä tuntenut kappaleita, en tiedä olisiko shokki ollut kevyempi jos olisin. Ehkä, ehkä ei. Tavallaan sitä haluaisi nostaa hattua rohkeudesta, mutta en vain pysty. Näiden muutamien biisien aikana naurahdin spontaanisti tuskasta pari kertaa. Katsellessani epätoivoisesti muihin kuuntelijoihin aistin muidenkin olevan hämmennyksen vallassa. Myötähäpeä on voimakas ja kamala tunne; ammattisoittajiahan he ovat, miten he ilkesivät esittää lipusta maksaneille ihmisille sellaista audiomyrkkyä?

Odotin kokoajan, että milloin Talvikuninkaan ekan kappaleen ensimmäisiä “whrum-whrum” -ääniä, jotka vapauttaisivat minut muusikkojen kollektiivisesta keski-iän kriisistä, mutta muutaman kappaleen jälkeen he hiljenivät ja Yrjänä ilmoitti 45 min tauosta, jonka jälkeen heillä olisi “oikeat soittimet”. Herää kysymys, että miksi lähteä seikkailemaan elektronisessa maailmassa, jos ei edes itse pidä sitä “oikeana”…

Tauolla katselin yleisömassaa ja en voinut olla miettimättä, miltä keskiverto CMX -kuuntelijasta, joka näytti olevan mies, pitkälettinen/kalju, asiallisen, mutta tuiman näköinen, tummista ja murretuista sävyistä pitävä mahtoi ajatella keikan alkuosasta. Itselle kuitenkin elektronisemmat maailmat ovat aika tuttuja, ja olisin voinut periaatteessa nauttia siitä. Sivukorvalla kuulin monen heittävän huulta siitä, miten olisi tarvinnut sieniä tai pitäneen esitystä tekotaiteellisena sekoiluna.

Syna-osuudelle en keksinyt mitään muuta motiivia, kuin rahallisten voittojen tavoittelemisen. Kokemus oli niin kamala, että viinakäyttävien oli turvauduttava oluen tuskaa pehmentävään voimaan, tai vaihtoehtoisesti helpottaa oloaan stressisyönnillä.

Itsekin menin nautiskelemaan lippuuni kuuluvaa jälkiruoka-menuta ja se hyvä asia syna-sekoilusta oli, että sain siitä hyvän ponnahduslaudan jutustelulle ja tutustuin mukavaan pariskuntaan, jonka kanssa haukuimme järjestelyt ja siihenastisen esityksen. He asuivat jossain Kouvolan lähellä maatilalla, miehen kotiseudulla ja omistivat mm. Hevosen ja kaksi ponia ja kanoja ja tuumailin heidän elävän unelmaa. 

(Eräässä unelmassa omistan hevosen ja kanoja, ja heppailen ympäriinsä ja syön omia kananmunia ja katselen kanojen kotkotuksia ja lapsistani tulee reippaita ja ei-allergisia, kun ne pyörivät heinäpaaleissa ja kisailevat lampaiden kanssa. Itse olen balanssissa, enkä harmittele ulkomaailman murheita, kun on niin lystiä koketeeratessa omassa kananlannanhajuisessa valtakunnassani.)

Nainen kertoi eläinten olevan lopulta lähinnä riesa, josta ei pääse eroon. Elämänsä kullakin.

Tauon jälkeen itse Talvikuningas osuus vihdoin alkoi. Pääsin mukavasti hyvälle paikalle toiseen riviin. Uskon, että basson tunne, joka leviää laatian kautta koko kehoon vastaa jotain mietoa huumetta.

Yleisö oli maailman helpoin! Oli hauskaa olla porukassa, jossa kaikki muutkin osasivat sanat ulkoa ja erittivät intoa. Pelkäsin, että olisiko reippaammissa kappaleissa pittiä tiedossa, ei muuten, mutta läppärini takia. Aika siistejä (tylsiä?) ihmiset kuitenkin olivat, eikä semmoisesta ollut tietoakaan.

Yrjänä tuntui lukevan lyriikkoja aina välillä jostain, ja unohtelikin niitä välillä, mikä oli vähän noloa. Äänikin tuntui aika-ajoin hieman tukkoiselta. Bändi ei ollut muutenkaan energisimmistä päästä, mutta tavallaan se ei ollut niin justiinsa, eihän he mitään teinejä olekkaan ja keikka muutenkin oli luonteeltaan julistava, ei itseään kauppaava. Kun yleisö on heti ensitahdista lähtien riemuissaan lienee hankalaa olla menemättä edes osin autopilotille.

Herkin hetki (itkin hieman) osui levyn avausbiisiin. Väitän, että Yrjänän laulaessa:

“Onko maailma rajattu, me sen vankeja; silloin on jumala takana kaiken
vaiko rajaton, vailla reunaa silloin yksin olemme, vapaita...

Mitä tehdä siis kun tietää, että tarina on lopuillaan.
Olkaa viisas, antakaa paikka missä seistä niin kampean maailman paikoiltaan.”

Hän herkistyi kursivoidun rivin kohdalla. Tai katsoi sillei toivottomasti yleisömassaan. Koin tunteen, joka muistutti onnellisuutta, mutta jota ei varmaan siksi nimitetä.

Toista oli vuosi sitten Hailuodon Bättre Folkissa, jossa Plutonium 74 keikalla laulaja huusi: “Maailmanloppu on tulossa, pitää heittää keikka nopeaan.” Ja keskiluokkainen yleisö hurrasi jotenkin kummallisen hurmioituneena. Itselleni tilanne oli karmean absurdi, sillä mietin maailmanloppua lähes joka päivä ja olen hyvin harmissani siitä, etten osaa luvata tuevile lapsilleni paljoa mitään, kun mm. ilmastonmuutoksen takia elämä maapallolla tulee muuttumaan tavoilla, joita en tunne. Maailmanlopun tematiikka popmusiikissa on asia, jota pitäisi kyllä jalostella seikkaperäisemmin joskus. Mutta ei nyt.

Saamme kuitenkin aasin sillan Talvikuningas -levyn tarinaan. Itse tulkitsen sen siis tarinana, jossa on yksi johtaja, kuningas, joka saa määrätä aikalailla kaikesta. Sillä on herkempikin puolensa, mutta armottomaksi se on kuvattu. Hän kokoaa armeijan, johon valitsee valtakunnan skarpeimmat yksilöt ja tekee niistä tehokkaita tappajia. Yksi niistä kopataan joskus tajuttomaksi, on ehkä loukkaantunut jossain taistelussa, ja näkee herätessään itsensä sen vuoksi ulkopuolisen silmin ja alkaa funtsia kuka on ja mitä tekee.

Pääteemoiksi voisi nostaa autoritaarisuuden, vapaan tahdon, kaipauksen ja historian loppumattoman pulssin.

Itse kuulen levyllä allegorian tämän päivän ihmiseen, jonka persoonaa ja olemusta taloudellis-yhteiskunnalliset voimat käskyttävät ja muokkaavat tämän itselleen sopiviksi. Ole joustava, “hyvä-tyyppi”, ahkera nautiskelija. Teemme asioita, joita emme haluaisi ja aina välillä heräämme peilin ääressä pohtimaan keitä olemme ja mitä ihmettä olemme tehneet. Tiedämme, että ei tämä ihmisyyttä, hyvyyttä ja kauneutta kaventava hetki kauaa kestä, mutta olemme kyvyttömiä itse tekemään sille mitään. Tottelemme ja mietimme kaiholla paikkoja ja ihmisiä, joissa joskus olimme, sillä eskapismi on ainoa keino selviytyä.

Menin kokemaan scifi-tykityksen, sain sellaisen, eli olen ihan tyytyväinen. Ja alun musiikillinen helvettikin teki elämyksestä vain ikimuistoisen. Mutta enpä taida vähään aikaan viitsiä mennä millekkään näin institutionalisoituneen artistin keikalle, ainakaan tähän hintaan. Jostain syystä minua etoo olla osa yleisömassaa, vaikka haluaisin tykätä siitä.