Olen pro-ilmastonmuutos

Kävin viime viikolla Ilmastovanhempien järjestämässä elokuva illassa, jossa oli tarjoiluna John Websterin Tulevilla rannoilla -dokumentti ja valtava määrä popcornia. Olin kiinnostunut järjestöstä joskus vuosia sitten luettuani heistä kirjoitetun jutun Hesarissa. Järjestö vaikutti sympaattiselta, mutta enempää kuin fb-tykätä en ollut kerennyt/viitsinyt tehdä. Mutta leffanäytös ja vielä ohjaajan kera, sure why not!

Esittelyssä ennen elokuvaa kävi ilmi, että Ilmastovanhempien startegia, jolla he uskovat tekevänsä maailmasta lapsilleen paremman paikan elää, on postikorttien lähetys päättäjille ja leffailtojen pitäminen.

(Me todella olemme tuhoontuomittuja.)

Dokumentti ei ollut kummoinen. Voi tietysti johtua omasta ennakkoasenteestani, mutta elokuvan toinen juonikuvio, jossa ohjaaja kävi läpi isänsä aikaista menehtymistä ei vain kiinnostanut. Koska olin lähtenyt katsomaan elokuvaa, joka saattaisi tuoda välineitä työstää yhtä elämäni isoimmista ristiriidoista, ilmastonmuutosta, en olisi malttanut seurata ohjaaja-käsikirjoittajan perhetrauman työstöä.

Toisessa tarinalinjassa ohjaaja kulkee ympäri maailmaa kohdaten jollakin tavalla ilmastonmuutokseen liittyviä ihmisiä aina ilmastoaktivisteista hiilikaivoksen työntekijöihin. Nämä episodit olivat hauskoja ja toivat lohtua kiihtyvään kaukokaipuuseeni. Mutta juuri ne taisivat olla viimeiset naulat arkkuuni.

Vaikka elokuva pyrkii luomaan toivoa ja uskoa muutoksen mahdollisuuteen, huomasin katkeran kyynisyyden olevan tunne, joka täytti minut vielä pitkäksi aikaa elokuvan jälkeen. Olennaisimmassa kohdassa elokuvaa Webster juttelee vaimonsa kanssa, siitä miten ilmastonmuutos ahdistaa häntä suuresti. Vaimo ei ole osannut ottaa asiaa niin vakavasti, sillä onhan elämässä muutakin huolehdittavaa: työ, terveys, talo jne. Klipit ympäri maailmaa kertovat samaa; suhtaudumme hyvin eri tavoilla väistämättömään katastrofiin, josta selviytyäksemme olisi välttämätöntä löytää yhteinen “tilannekuva” ja valmius muuttaa käytöstämme.

Marshallinsaarelaisen Kathy Jetnil-Kijinerin runo YK:n Climate Summitissa 2014 oli kiistatta elokuvan sykähdyttävin kohtaus.

Nuorempana olin vakuuttunut tästä mahdollisuudesta. Totta kai ponnistelisimme ja kirjoittaisimme ihmiskunnan historian upeimman luvun siitä, miten paransimme yhdessä tapamme ja opimme rakastamaan maatamme ja toisiamme. Se oli pakopaikka, jonka olin teini-ikäisenä maailman rumuuden kohdatessani itselleni rakentanut; minulla ei ole väliä, teen mitä täytyy, opiskelen itselleni Ymmärryksen ja ahkeroin muutoksen eteen, ja lopulta lapseni saavat rauhassa leikkiä taiteilijoita tai mitä tahtovat, eivätkä joudu ajattelemaan ympäristötuhon kaltaisia asioita.

No, nämä ajatukset olen siis kuluneen vuoden aikana hylännyt. Tai oikeastaan ne hylkäsivät minut mikä on kieltämättä surullista. Ihmiset näyttävät tuottavan jatkuvalla syötöllä omia keskinäisiä ongelmia, mikä estää ilmastonmuutoksen kaltaiseen agentittomaan ja abstraktiin asiaan tarttumisen. Mutta yksilön on tehtävä, mitä on tehtävä selviytyäkseen ja ilmeisesti koko maailmalle eläminen ei ole muuta kuin yksi vartti-narsismin tuhoisa muoto.

Aivoni kaipaavat kiihkeästi ratkaisukeinoa sille luonnottomuudelle, ettei elämä välttämättä jatkukaan tai ei ainakaan totutuin tavoin. En keksi muuta elämälle yhtä vierasta asiaa kuin jatkuvuuden loppuminen tyystin.. Tiettyjen linjojen sammuminen, taudit, sodat ja väkivalta, ne pitävät ihmiset ja lajit välttämättömässä (ja vastentahtoisessa) liikkeessä ja voin siksi ne ymmärtää. Mutta kaiken loppu?

Ainakin väliaikaisen helpotuksen löysin, kun tein mitä ahdistuksen hetkellä täytyy, eli käänsin katseeni tulevasta tähän päivään. Minkä menettämistä minä oikeastaan harmittelen? Eikö huomattavasti yleisin tuntemukseni ole kuvotus nyky-yhteiskuntaa ja suurinta osaa sen ihmisistä kohtaan? Enkö jo hyljännyt toivon yhteiskuntien kyvystä muuttua vapautta ja kauneudenmahdollisuuksia tarjoaviksi entiteeteiksi? Enkö muka vakavasti ole haaveillut lukuisat kerrat normaalin hylkäämisestä ja korpeen muutosta?

Eli olkoon sitten. Olen pro-ilmastonmuutos. (Minulla on aina ollut hankaluuksia olla asioista neutraalia mieltä.) Tulkoon vesi, tulkoon kuumuus ja oudot, upeat sääilmiöt. Kykyni mukaan rakastan maailmaa juuri nyt, mutta “annan sen mennä”.