Tukholmasta ja pelosta

Jotenkin joutava olo. En keksinyt muuta, kuin näperrellä unohdetun blogini ääressä. Aurinko paistaa ja kahvini maito taitaa olla vanhaa. Se ei vaahdottunut normaalisti.

Tukholmassa joku päätti ajaa rekalla ohikulkijoiden päälle. Maanantain Pietarin iskun pystyi maantieteellisestä läheisyydestä huolimatta kategorisoimaan kaukaiseksi hurjan itänaapurimme todellisuudeksi, mutta Tukholma tuntuu naapurikunnalta. Pelkoa, jota pohdiskelen tämän tekstillisen verran, on todella vaikea väistää tässä tapauksessa. Vi är alla Göran jne.

Uskon, että kaikilla on jonkinlainen käsitys siitä, mitä pelolla tarkoitetaan, mutta ilman raakaa omakohtaista kokemusta tai ehkä tiettyjä persoonanrakenteita, ei mielestäni voi ymmärtää mistä siinä todella on kyse. On tosi helppoa ajatella olevana ihmisenä “rohkea” tai “ulospäinsuuntautunut”, jos ei koskaan ole tullut tilannetta, jossa siitä olisi tullut kehnoja seurauksia. Valitettavasti nimenomaan tämänkaltaiset ihmiset dominoivat (jokaista) keskustelua ja diskurssi pelosta vinoutuu lähtökohtaisesti. Ilman yhteistä ymmärrystä puhutusta asiasta on mahdotonta päästä keskustelussa muuhun kuin ohipuhuntaan. Toisaalta onko tunnekokemuksia koskaan mahdollista taivuttaa sanoiksi?

Jo muutaman vuoden olen ollut henkilökohtaisesti näreissäni ja yhteiskunnallisesti huolestunut julkisen diskurssin ja lähipiiri -otantani kehnosta kyvystä käsitellä ja puhua pelosta. Tuntuu, että kommunikointi on pitkälti posottamista toisten päälle, joka huipennetaan oman kannan vahvistamisella, vaikka dialogin tavoitteenahan on tuntemattoman tutuksi tekeminen. Toisille hyvä purkukohde on maahanmuuttajat, joillekin pelokkaat ja ei-kuulluksi itsensä kokemat ihmiset. Viha ja vieroksunta vie paljon patoutunutta, ylimääräistä energiaa ja vahvistaa ehkä vähän hämärtynyttä identiteettiä; kaikki tietävät, että on helpompi sanoa mistä ei pidä kuin mistä pitää.. Mutta tämä on takaportti, laiskan ihmisen tie.

Pelosta puhuminen on sietämätöntä. Se menee niin syvälle henkilökohtaiseen, että jos siellä ei ole käynyt aikaisemmin hämmentyy kohtaamastaan. Toisin kuin vaikka rakkaus, pelko on lisäksi vältettävää, noloa. Kukaan ei halua tulla kuvatuksi ‘pelokkaaksi’. Moniin negatiivisiin tuntemuksiin on mahdollista liittää jotain yleviä piirteitä: melankolinen voi olla syvällinen ja ahdistunut herkkä taiteilijasielu, mutta pelko on ainoastaan rumaa ja inhottavaa. Pelko, kuten kyllä kaikki voimakkaat tunteet, sumentaa järjen ja kaivaa hiotun sivistyksen alta sen eläimen, joka on selvinnyt evoluution pyörityksessä tuhansia vuosia. Yleensä jaloin tai nyrkein.

Pelko hetkessä tuntuu minulla sydämen pamppailun kiihtymisenä ja havainnointikyvyn terävöitymisenä. Alan hätäillä ja aivoni huomauttavat kaikki käytettävissä olevat pakoreitit. Jos totean, että pelolle ei nyt ole tarvetta pyrin hengittämään hitaasti oikein syvään muutaman kerran ja näin rauhoitella hermostoani. Oikeasti rauhoitun vasta kun pääsen tilanteesta pois.

Pelko mahdollisuutena on laajempi, eikä niin intensiivinen tila kuin edellinen. Usein mietin kaupungilla, julkissa tai missä tahansa että mitä tekisin jos joku alkaisi hosua puukoilla tai lähellä räjähtäisi. Koittaisinko suojella jotakuta, pakenisinko kyynärpäät edellä vai menisinkö piiloon? Tämä harrastus on peräisin kouluajoilta, kun tuli aiheelliseksi pohtia kouluammuskelua. Sinänsä se on hyödytöntä, en minä voi tietää miten selviytyjä itsessäni päättäisi toimia, mutta istuminen lähelle bussin ovea tai leffateatterin uloskäyntiä tuntuu rauhoittavalta.

Selviytymisen varmistamisen ohella on pelosta se hyöty, että se antaa nykyihmiselle yhden hyvän työkalun asetella elämää ja maailmaa paikoilleen, nyt kun kylän shamaani, jumalanpelko tai kirkko, ei tee sitä puolestamme. Pelko pakottaa miettimään kuolevaisuuttaa, mikä tekee aina poikaa (tai tyttöä tai jotain väliltä! -korrekti-kata). Voi olla, että joku aivopesty reppana purkaa kiukkunsa juuri sinun dösässäsi dynamiittipötköllä, eli kannattaako käyttää aikaa muiden unelmista haaveiluun tai tavaksitulleeseen itseinhoon? Tämmöisen fatalismin kehno puoli on pitkäjänteisyyden rapautuminen ja elämästä vieraantuminen, mutta kun ottaa ne huomioon, voi pelosta saada itselleen hyvän vahvistuksen. Sehän sisältää huimia määriä energiaa, joka “väärin” suunnattuna yllättää aina tuhoamisvoimallaan, mutta järjen ohjauksella se voi auttaa ylittämään kuiluja, niin ihmisten sisäisiä kuin välisiä, joita muuten ei ylitettäisi.

Pelko on ruma lapsi. Älä vieroksu sitä tai siitä tulee isona katkera.