Elämäni Strömsöössä

Sain lahjaksi alkuvuodesta Kunnon leipää -reseptikirjan eräältä vannoutuneelta leivän leipojalta. Suunnitelmani oli, että jahka saan elämäni peruspalikat paikoilleen alan leipoa terveellisiä ja veistoksellisia hapanjuurileipiä ja olen tasapainoinen ihminen. Leipomisessahan kiteytyy monia suotuisia ominaisuuksia: lähiruokailu, itse tekeminen, järjestelmällisyys, edullisuus ja terapeuttisuus (se tunne kun mössäät ja puristelet taikinaa käsien välissä, mm!). Aikaisemmassa elämässä pidin ruuanlaittoa ja leipomista naismaisena jonninjoutavuutena, joka vie aikaa ylevemmiltä asioilta, esim. pohdiskelulta, mutta pakon edessä olen oppinut saamaan riemua arjen pyörittämisestä: Vaikka olisi varma, että on täysin paska ja kykenemätön ihminen, pelti syömiskelpoisia sämpylöitä voimaannuttaa kummasti. 

Hyvä leipä on lupaus kauneudesta.

Toissa viikolla totesin, että tällä erää en saa elämääni tämän lähemmäksi balanssia, eli tekosyitä juuren alulle panoon ei näyttänyt olevan. Mikäs siinä, spelttijauhot, vesi ja raastettu omena vanhaan tacokastike purkkiin ja kansi kiinni.

Ja tästä kaikki alkoi.

Kirjan ohjeissa ei ollut mainintaa lasipurkin koosta, ja koska käyttämäni oli liian pieni, juuri muhinoitui yön aikana kannen läpi sotkien keittiön pöydän taikinatahmaan. Ei siinä, näitä sattuu, rätti heilumaan, isompi lasipurkki pesuun ja möhnän kaavinta pienemmästä purnukasta siihen.

Taikinavelli kuitenkin kupli ja uskoni pysyi vahvana. Sitä olisi pitänyt ruokkia parin päivän päästä, mutta tajusin luomuspelttijauhojeni juuri loppuneen. Olin jo laittanut uutta tilausta Liitolan myllylle, josta edellisen ja ilmeisen laadukkaan jauhosatsini tilasin. (Yhtä pellillistä lukuunottamatta kaikki sämpylät ovat nousseet hyvin ja olleet eri-nam! Poikkeuksessakin kyse oli kikkalusta: halusin katsoa tulisiko pienellä määrällä psylliumia niistä vieläkin korkeampia. Ei tullut. Annoin ne kiviset kiekot frisbeeiksi lähipuistoon. Pojat ilahtuivat). 

Tilausta ei ollut vielä tullut ja olin pulassa. Ei huvittanut ostaa kaupasta kallista purkkia spelttijauhoa, kun sitä kumminkin oli hetkenä minä hyvänsä tulossa, toisaalta juuri huusi nälkäänsä.

No ei siinä. Ajattelin että jauho kuin jauho ja iskin vehnäjauhoa purkkiin. Bakteerit sen kumminkin syövät, eivät Michelin -tuomarit.

Seuraavana päivänä 10 kg jauhosäkki oli ilmestynyt lähikaupan postilokeroon, josta sen selkääni säästelemättä raahasin kotiini. Avasin sen ripeästi, otin ensimmäisen pussin ja heitin lusikallisen jauhoa juureeni.

“Onpa keltaisia jauhoja”, mietin nanosekunnin ajan, kunnes vilkaisin jauhopussin kylkeen. “Härkäpapujauho”!

Aivan niin, olin unohtanut tilanneeni myös härkäpapujauhoja (en edes tiedä mihin niitä käytetään, mutta ehkä sitä keksii. Härkäpapu on vaan ideana niin mainio ruoka-aine!). Mitäpä siitäkään, seikoitellessani purkkia toivoin hapanjuureni arvostavan monipuolista menutani..

Muutama päivä myöhemmin päätin, että tämä olkoon se päivä kun teen unelmieni leipää.

Olin ostanut tätä varten ruokavaa’ankin, jotta suurpiirteisyyteni ei tulisi (jälleen) onneni tielle. Ensimmäinen ongelman kuittasin semanttiseksi. Ohjeissa luki että pitäisi olla X g hienoja spelttijauhoja ja Y g täysjyväspelttijauhoja. Ei ollut kuin hienoja ja otaksuin niiden olevan täysjyväisiä, eli jatkoin niillä. En tiedä oliko tällä seikalla vaikutusta tulevaan. Varmaan.

Isompi haaste tuli, kun olin lisännyt kaikki leipäaineet: “Vaivaa taikinaa yleiskoneessa 11 minuuttia”. Minulla ei ole yleiskonetta. Mikäpä siinä olisi auttanut: A-studio ja persujen sekoilut päälle, vispilä kauniiseen käteen ja taikinakulhon kanssa sohvalle. Ideana oli saada taikinasta kiinteä, mutta koska olin laittanut liian vähän jauhoja -tosiasia minkä tajusin myöhemmin- ei taikina kimmoistunut kahdenkaan jakson aikana. (Hauikseni kylläkin.)

Yi tunnin vaivatuani ajattelin, että ehkä se on siinä. En tiennyt miltä hapantaikinan pitäisi näyttää tässä vaiheessa mutta päätin laittaa sen yöksi nousemaan ja itseni lepäämään.

Seuraavana päivänä sitä oli tarkoitus vaivata pöytää vasten jauhoitetulla pinnalla. Koska keittiössä on tila vähän kortilla niin keksin jauhoittaa pellin päälle levitetyn leivinpaperin – ei tarvitsisi sitten pöytääkään lopuksi jynssätä.

Liisterimäinen taikina otti leivinpaperiin kiinni kuin minä aamukahviini ja hetken vaivamisyritysten jälkeen totesin pian hyppääväni taikinakulhon kanssa ikkunasta, jos en pian saa loppua viikkojen leipäpiinalle.

Kaavin leivinpaperille levitetyn taikinan veitsellä ohjeiden mukaan jauhoitettuihin puuastioihin.

Annettuani niiden tovin nousta, iskin ne jääpalojen kera uuniin. Itse rojahdin sohvalle ja tajusin jännittäväni. On ihan eri asia paistella 5 minuutissa kokoon sekoitettua sämpylätaikinaa, kuin viikkoja ja käsilihaksia säästelemättä tehtyjä leipiä!

Korien ohjeissa vielä luki, että ei saa liottaa. I'm screwed.

Avopuolisoni tuli hetken päästä kotiin ja ihmetteli, että mikä täällä haisee. Rakkaudella tehty leipä, mietin mielessäni, sillä toivuin järkytyksestä toisessa huoneessa, eikä minulla ole hajuaistia. Hän kuitenkin hätääntyi ja oli varma että jokin palaa. Kävi ilmi, että olin asettanut puiset leipäkorit liian lähelle uunin katossa olevia vastuksia ja ne olivat hyvää vauhtia hiillostuneet.

No ei siinä mitään, siirsin ritilää pykälän alemmaksi ja pohdin kotivakuutuksen kattavuutta.

Leiväntuoksuinen ja sulanutta voita sisältävä maali alkoi jo näkyä, kun umpisurkea uunimme meni yhtäkkiä noin viideksi minuutiksi pois päältä. Laite on onneton, se on aikaisemminkin jumpitellut, mutta yleensä hellä, mutta määrätietoinen napautus sen kulmaan on herättänyt se tehtäväänsä. Nyt rankempikaan paukutus ei auttanut.

Päässäni alkoi humista ja katseeni lasittua. Olisin itkenyt, jos olisi jaksanut. Jos käyttäisin alkoholia, olisin kaatanut ison lasin viiniä. Onneksi ei tarvinnut, vaan sain kokea vitutuksen tunteen täydessä kirkkaudessaan.

Tämmönen herkku.

Menin rauhoittumaan sohvalle ja hetken päästä uuniin syttyi valo ja tuttu humina. Loppumatka meni ilman suurempia yllätyksiä.

Mutta lopputulos…. En tiedä menivätkö uudet hienot korini piloille. Leivät eivät haluneet irrota niistä ja jouduin kaivamaan ne niistä irti lusikalla. Maku? Kamala. Koostumus oli sinänsä ihan hyvä, sitkoa löytyi ja ilmavuutta. Mutta se ylihapan jälkimaku…

Olen aika varma että kyse oli lähinnä lojaalista rakkaudesta, kuin itse leivästä, mutta avopuolisooni se upposi. Ei hänenkään roolinsa helppo ole, lohdutella toista makuhermojaan säästelemättä. Itse en leipää maistelupalan jälkeen pystynyt syömään.

Näistä tapahtumista on jo muutama päivä mennyt ja pahimmasta olen päässyt, mutta trauma jättää aina jäljet ihmiseen. Eilen tein pellillisen sämpylää vanhan reseptin mukaan ja ne onnistuivat ihan hyvin mikä piristi mieltäni. Juuripurkki lymyilee jääkaapissa ja toivon että en katkeruuksissani unohda ruokkia sitä. En halua hapanjuuren verta käsilleni. 

Voitit juuripurkki ehkä tämän erän, mutta peli ei ole tällä selvä!

Ainakin opin, että hidas elämä on helvetillistä ja ohjeet eivät aina ole pelkkiä suosituksia. Joskus ne kannattaa lukea ennen kuin simultaanisti – niin tylsää kuin se onkin. Vaikka usein ajattelen että asioihin ryhtyminen on vaikeinta, joskus se on vain alku isommalle piinalle, josta ei ole paluuta. Leipäfarssi myös toimi oivana muistutuksena siitä, että usein epäonnistumisien ainoa anti on huumori ja läheisten arvon ymmärtäminen.

Että leipokaahan tekin leipää tuloksista huolimatta!