Boyhood

Sattumuksen seurauksena päädyin Glasgown Renfer Streetin elokuvateatteriin pitämään sadetta. Päätin, puhtaasti nimen klangin takia, omistaa pari tuntia ajastani elokuvalle nimeltä Boyhoodin. 

Jo ensimmäisten minuuttien aikana saatoin todeta pitkästä aikaa tuntevani elokuvissa käydessäni itseäni arvostettavan katsojana. Useimmitenhan listahitteja katsellessa huomaa olevansa todistamassa, heltymättomästä tuotesijoittelusta ja juonen onttoudesta johtuen, pikemmin pitkää mainosfilmia, kuin maailmoja avaavaa taidekokemusta. Kerrankin sain olla seuraamassa teosta, joka tyydytti niin herkkyydellään, hauskuudellaan kuin kulttuurin- ja ajankuvauksellaankin. 

Boyhood kertoo Maison (naurettavan söpö Ellar Coltrane) nimisen pojan kasvusta 6 vuotiaasta täysi-ikäiseksi. Elokuvan ohjaajan ja käsikirjoittajan, Richard Linklaterin, innoituksena oli halu tutkia lapsuuden vaihtumista aikuisuuteen mahdollisimman tarkasti, ja siksi hän ei halunnut käyttää vaihtuvia näyttelijöitä. Juuri tämä rohkea päätös tekee elokuvasta tapauksen. En tiennyt tästä elokuvaa katsellessani, ja sainkin pääni melkein kipeäksi miettiessäni, miten lapsinäyttelijöistä on saatu niin samannäköisiä eri ikäkausina. 

Linklater kuvasi elokuvan 12 vuoden aikana vuosittaisissa lyhyissä kuvaussessioissa. Before.. sarja, josta Linklater on tullut kuuluisaksi, leikittelee hieman samantyyppisesti ajan kulumisen kanssa. Boyhoodissa ajan eteneminen on kuitenkin mahdutettu samaan elokuvaan, joten katkoksia ei synny kuten Beforen... osissa.

  Ohjaajan mukaan näyttelijät oli helppo vakuutta ideastaan, onhan se ilmiöimäisen uskalias. Lapsinäyttelijöiden osalta pelko tosin oli, että ehkä he kasvettuaan eivät enää haluaisi olla mukana filmin teossa, mutta tämä osoittautui turhaksi.

Suurin ongelma elokuvan syntymisessä oli kuitenkin rahoittajien saaminen ja mukana pitäminen, sillä businessihmisen on hankala sietää 13 vuoden mittaista odotusta niinkin riskipitoisella alalla kuin filmiteollisuudessa. Lopulta indie-elokuvia valmistava tuotantoyhtiö IFC tuli kuvioihin ja teki filmin tekemisestä mahdollista.

Mansonin kehittymistä seuratessa myös häntä ympäröivät ihmiset kasvavat, kehittyvät ja vanhenevat. Maisonin ja hänen sisarensa Samathan (jota näyttelevä Lorelei Linkinlater on ohjaajan tytär) väliset lapsuudelle tyypilliset kitinät muuttuvat murrosiän välinpitämättömyydeksi ja kapinaksi. Heidän äitinsä (Patricia Arquette), joka on filmin alussa yksinhuoltaja lasten isän holtittoman elämäntyylin takia, avioituu uudelleen ja eroaa uudenkin miehen osoittauduttua sekopääksi.  Hänen onnistuu kaikesta myrskystä ja epävarmuudesta huolimatta, ei vain kasvattamaan lapsistaan kelvollisia yhteiskunnanjäseniä, vaan myös nostamaan itsensä vähävaraisuudesta cocktailkutsuja pitäväksi collegen psykologian opettajaksi.

Tässä tietyssä yltiöoptimismissa piili mielestäni elokuvan ainoa heikkous. Äiti ei ole nimittäin ainoa, joka pystyy tarinan edetessä tekemään uskomattoman loikan yhteiskunnan portailla, vaan sivujuonena kerrotaan tarina latino-maahanmuuttajasta, joka äidin sanojen innostamana päättää kouluttautua ja onnistuu siten luomaan itselleen menestyvän uran. Luokkanousun esittäminen näin helpoksi hieman häiritsee yhteiskuntatieteilijää itsessäni, mutta toisaalta emmehän me elokuvia katsele nähdäksemme arkemme, vaan pikemmin päinvastoin unohtaaksemme sen.

   Myös muusikon urasta haaveileva Maisonin isä (Ethan Hawke) saa elokuvan edetessä itseään niskasta kiinni, vakiintuu uuden perheen kanssa ja jopa viimein myy poikamieskaaransa ostaakseen tilavan perheauton. Tämä muutos hulttiosta vastuulliseksi perheenisäksi on jälkeenpäin katsottuna johdonmukaista, sillä hänellä oli jo hulttioaikoinaan vahva tahto olla osa ensimmäisten lastensa elämää. Heidän välinen suhteensa kasvaakin alkukangertelun jälkeen vahvaksi isä-lapsi -sidokseksi, jota on todella kaunista seurata. On vaikea muistaa elokuvaa, jossa olisi käsitelty yhtä herkästi isän ja lasten välistä dynamiikkaa avioeron jälkeen.

Elokuva onnistuu lähes pelottavan taidokkaasti kiteyttämään sen mitä on olla lapsi ja nuori 2000-luvun alussa. Universaalien teemojen, ihmisten kasvun ja heidän ristiriitojensa, herkän tutkiskelun ohella teos todella tuntee miljöönsä. Veikkaankin elokuvan olevan varma klassikko tulevaisuudessa aikakaudestamme kiinnostuneiden keskuudessa. Oops.. I did it againin hoilaaminen, Puoliverisen prinssin jonottaminen Tylypahkan asukkaaksi pukeutuneena, emokulttuurin vihaaminen sekä vanhempien kauhistunut paheksunta Facebookin vallatessa nuorten elämät, ovat muutamia mainitakseni juuri niitä palikoita, joiden lomassa Manson, hänen siskonsa, minä ja muut ikäiseni ovat itseään rakennelleet. Voin rehellisesti sanoa olevani ylpeä, että juuri Boyhood on ikäpolveni elämän alkuosan kertoja!

   Mielestäni oli ohjaajalta nerokas idea laittaa Manson varttuessaan haaveilemaan valokuvaajan ammatista. Se, mikä oli hänen vanhemmilleen tärkeää, "oikean" ammatin saavuttaminen ja omaisuuden kartuttaminen, on herkän Mansonin silmissä epäolennaista. Oivassa kohtauksessa hän kuuntelee äitinsä valittavan käyttäneensä elämän alkuosan asioiden haalimiseen ja loppuosan niistä eroonpääsemiseen. Maison ei kuitenkaan ole pumpulissa elänyt; hän saa elokuvan mittaan tehdä osuutensa ns. paskaduuneista. Tämäkään ei pelästytä häntä haluamasta omistaa elämänsä kauneuden ja totuuden ikuistamiselle kameralla.  

 Sukupolveani on ollut tapana pilkata downshiftaus -filosofian sympatiseeraamisen tai taiteellisten ammattien janoamisen takia laiskoiksi, pinnallisiksi ja huomionkipeiksi. En toki kiellä noiden ominaisuuksien olemassaoloa, mutta mielestäni meissä on kyse muustakin. Tuhannet nuoret, jotka päiväunissaan ovat valokuvaajia, muusikkoja tai toimittajia koittavat vain ottaa opiksi vanhempiensa virheistä; me emme halua raataa koko elämäämme saadaksemme liian ison kotimme nurkat täyttymään tavaroilla, joita emme rakasta. Maison on tyyppiesimerkki postmaterialistista, jolle elämä on muutakin kuin naapureiden kanssa kilvoittelua.

166 minuutin pituinen elokuva ei antanut hetkeksikään syytä miettiä, että se olisi liian pitkä; jännitteet tulivat ja purkautuivat taidokkaasti ja elokuvan hengästyttävästä realismista syntyvä huumori kantoi kipinää koko tarinan ajan. Ylettää elokuva, kaiken edellämainitun ohella, vielä tuomaan esiin kaikista tärkeimmän ajatuksen, eli sen, ettei meistä kenelläkään ole harmainta aavistustakaan mistä tässä kaikessa on kyse. 

   Boyhood on upea kuvaus elämästä 2000-luvun alussa, sen mielettömyydestä, raskaudesta ja ihanuudesta.

 Kuva 1: http://www.motherjones.com/files/ellarmaster.jpg

kuva 2: http://www.google.co.uk/url?sa=i&rct=j&q=&esrc=s&source=images&cd=&cad=rja&uact=8&docid=fPmMkPamdkJxjM&tbnid=Wgnq5xoyNGqftM:&ved=0CAUQjRw&url=http%3A%2F%2Frickysfilmreviews.com%2F2014%2F07%2F14%2Fboyhood-2%2F&ei=RxjaU8iRFYzH7Aaq24HADw&bvm=bv.72185853,d.ZGU&psig=AFQjCNHOGAZwLsbV5LNpjhpEpXF8SAS6gQ&ust=1406888331370516

kuva 3:  http://static.guim.co.uk/sys-images/Guardian/Pix/pictures/2014/7/2/1404306279420/boyhood-family-001.jpg