Menstruation monologue
Tämä teksti olkoon suunnattu kaikille utelialle mieshenkilöille sekä niille onnekkaille naisille, jotka eivät tiedä mistä puhun. Ymmärtääkseni todellakaan moni ei joudu kokemaan kuukausittain samanlaista helvettiä mitä itse armolliselta luonnolta olen saanut taakoikseni, ja hyvä niin. Ajattelin, että asian saattaminen sanalliseen muotoon saattaisi sekä helpottaa omaa oloani, että avata uusia tapoja nähdä naisena oleminen. Heikkohermisille ja perheen pienimmille en voi tätä suositella, joten jos sinulla on tapana sulkea silmät tv:n väkivaltakohtausten aikaan, parempi passata tämän kertainen mietintöni suosiolla.
Huomattuani kohdun puhdistumisprosessin alkaneeksi, minut valtaa joka ainoa kerta samanaikaisesti kaksi jokseenkin vastakkaista tunnetta. Ensinnäkin olen helpottunut, sillä olen saanut selityksen sille, miksi olen kaksi edellistä päivää kokenut itseni jopa tavallistakin lihavammaksi ja eräällä merkillisellä tavalla väärän oloiseksi. Kuukautisten alkamispäivä on aina minulle yllätys, sillä en pidä kirjaa rytmistäni, en koskaan jaksanut aloittaa sitä. Vihaan kalenteria muutenkin, ja vielä että kirjaisin siihen hormonieni aikataulut! Tuskimpa vain. Tästä suurpiirteisyydestä johtuen koko prosessi on minulle aina jonkinlainen odotettu yllätys.
Toisekseen tulen todella vihaiseksi. Ei tätä tänään! Tiedän mitä on tulossa ja käyn läpi sen päivän asioita jotka pitäisi hoitaa. Jos mahdollista perun kaiken, mutta jos tekeillä on jotain ehdottoman tärkeää alkaa pieni tyttö sisälläni itkeä, sillä raivokkaalla tavalla, jolla lapset koittavat saada tahtonsa toteutetuksi. Ei ei ei, en halua!! Tiedän että paikkani olisi olla sohvalla loppupäivä, eikä tekemässä asioita. Tässä saattaa lisäksi olla aavistus rehellistä pelkoa. Kohta sattuu.
On vielä hetki aikaa ennen kuin piru on irti. Luen mahdolliseen tenttiin tai kirjoitan niin tehokkaasti kun pystyn. Loppupäivä on piloilla, joten parempi olla toimelias vielä kun on aikaa. Turhauttavinta tässä on se, että joka ainut kerta salaisesti toivon, että ehkä tällä kertaa se ei olisi niin kamalaa. Ehkä kohtuni on alkanut oppia hienovaraisemmaksi? Ei sitä koskaan tiedä, aina on toivoa.
Ja sitten hiljalleen, kuin huomaamatta se alkaa. Alavatsassani alkaa tuntumaan poltetta. Ei paljoa, vain juuri sillä tavalla, että tiedän, että kehoni on alkanut puhdistautumisensa. Tuntemus, jon
nka - vielä - kevyt kipu minussa saa aikaan, ei poikkene paljoa siitä, mitä entisaikojen sotilaat tunsivat kuuliessaan taistelutantereella torvensoittajan valppauteen ja aggressioon kiihottavan valmistautumis-puhalluksen. Kohta tapahtuu, halusi sitä tai ei. Tiedossa on verta, kipua ja vitutusta, mutta perääntyä ei voi.
Ennen kuvailin kipua sellaiseksi, että veitsi kaivertaisi hitaasti mutta syvästi sisältä päin. Kivunlähteen tarkkaa kohtaa ei täsmälleen pysty osoittamaan, niin laajalle se heijastuu. Nykyään ajattelen sen pikemmin olevan kuin lusikan reunalla tehtyä kaapimista, siis että joku yrittäisi todella kovaa raapia kohtuni pintaa jossain alavatsan syövereissä. Kipu ei siis ole viiltävää, vaan tasaisen tuskallista ja tylppää.
Voimakkuuseroja toki on, ja se tekee siitä jossain määrin entistäkin raivostuttavaa. Tein aiheesta kuvion.
Käytännössä tämä tarkoittaa, että kivun huippuina olen kaksinkerroin taipuneena, koska jostain syystä tuntuu, että pieni paine vatsaa vasten
tekee tuskasta kestettävämpää. Ilmeisesti nämä kipupiikit ovat supistuksia, joilla kohtuni yrittää päästää vanhasta sisustuksestaan eroon. Ja koska olen nähnyt monta tv-synnytystä tiedän, että kun supistelu alkaa on hengitettävä syvään ja rytmikkäästi. Näin ollen yritän kivun yltyessä kovimmilleen keskittyä hengitykseeni.
Kivun menetettyä - mutta vain hetkeksi! - teränsä suoristaudun ja normalisoin hengitysrytmini. Vielä tässä tasaustilassakin kipua on, mutta ei niin armottomalla intensiivisyydellä. Koitan keskittää ajatukseni johonkin muuhun, jotta en huomaisi kun seuraava aalto alkaa. Turhaan tuo on tietenkin; sen kyllä huomaa ja sitten taas puhisen.
Eli käytännössä tämä voisi näyttää jonkinlaiselta yhdenliikkeen joogalta? Mono-yoga, anyone?
Jotkut arvoisat lukijani saattavat nyt ajatella, että eihän tuossa nyt mitään ole. Muutaman tunnin alavatsa on pipi, pikkujuttu! (Ja sitten joku anekdootti, kuinka joku hänen ollessaan armeissa käveli 50kg kantamukset päällä 40 kilometria 30 asteen pakkasessa molemmat sääriluut katkenneena etc..) Että joku viitsiikin kirjoittaa tälläisistä pikkuvaivoista!
Kyse ei kuitenkaan ole vain tuosta supistelusta, voi kun olisikin. Jostain minulle tuntemattomasta syystä, vuodon ensimmäisenä päivänä koko elimistöni menee sekaisin. Kivun taustalla nimittäin on jatkuva, vieno kuvotuksen tunne. Samaan aikaan vatsalaukku kuitenkin huutaa nälästä, mutta syöminen tuntuu ymmärrettävästi vastenmieliseltä. Jossakin vaiheessa kaikki valot alkavat häiritsemään, kuten kaikki vääränmuotoiset tai -kuulloiset asiatkin, mutta tätä vaihetta ei yllensä kestä kuin tunnin verran. Kaiken lisäksi alan tuntemaan itsenikin kokonaisvaltaisesti vinksahtaneeksi, ihan kun puuttuisi jotain, käsi tai varvas, mutta silti kaikkea on minussa liikaa.
Hetken tunnen olevani Siperiassa; on niin kylmä että etsin asunnon kaikki peitot ja käperryn niiden alle. Sitten alan hikoilla kylmää hikeä ja tunnen olevani tulessa. Peitot lattialle ja paita pois, huomaan että suutani kuivaa. Kuitenkin jo ajatuskin veden tunteesta kielen päällä tuntuu inhottavalle. Pian minua paleltaa taas ja nostan peitot ja alan vaikertaa niiden alla.
Ärsyttävintä siinä, että elimistö haluaa kääntää itsensä nurin on jatkuva tunne B-rapun tukkoisuudesta. Tunnen koko ajan olevani WC:n tarpeessa ja ravaan siellä - huom! tuntien samalla kaiken edellämainitun - noin 10 minuutin välein. Tiedän sen olevan turhaa, mutta tunne on tunne, eikä sosialisaationi anna minun taistella sitä vastaan.
Lyhyesti sanottuna tunnen siis, kerran kuukaudessa päivän ajan, olevani sisäisesti lusikan raatelema, hikoileva, paleleva, paskahätäinen valittaja. Se todella auttaa muistamaan oman rajallisuutensa!
Numerot tekevät kaikista teksteistä vakuuttavampia, joten pohtikaamme asiaa seuraavassa niiden avulla.
Olettakaamme että elän, kaikesta huolimatta, elinajanodotteeni mukaisesti 79,42 vuotiaaksi ja kuukautiseni loppuisivat kuten keskimäärin 51 vuotiaana. Menstruaationi alkoi muistaakseni 14- vuotiaana, mikä tarkoittaa että kärsimysten päiviäni on yhteenlaskettuna 444 kappaletta. Siis lähes vuoden ja kolme kuukautta!! Näistä olen jo tosin kärsinyt onneksi jo hieman reilut 80 päivää. Senkin ajan olisi voinut käyttää maailmanympärimatkalla.. Eli todennäköisesti elämästäni kuluu noin 1,6% helvetillisen tuskan valassa! Voi tuntua vähältä, mutta kun ymmärtää, että tämä on varmaa, ennalta tiedettyä kärsimystä, niin huomaa silmiensä kostuvan.
Tämä kaikki olisi todella henkeäsalpaavan symbolista ja siten siedettävää, jos minulla olisi aikomus saada itseäni monistetuksi jonakin päivänä. Voisin ajatella kärsiväni jotta jotain uutta voisi kasvaa minusta. Mutta ehkä jos en haluakkaan lapsia? Olisi typerää parikymppisenä sanoa olevansa varma tuollaisista, mutta mielestäni jo ajatus siitä, että kasvattaisin jotakuta on lastensuojeviranomaisten asia. Ja ainahan voi adoptoida? Toki sinänsä itse raskauden ja synnytyksen kokeminen olisi varmasti seikkailu. Kieltämättä kinkkinen kysymys tuo lisääntyminen, mutta se ei oikeastaan kuulunut tähän juttuun.
Pointtini oli pahoitella sitä, kuinka epäreilua ja ärsyttävää on se, että joudun haaskaamaan kallista aikaani biologian ilkeilyjen takia, mahdollisesti ihan turhaan. Lisäksi mikä tuhlausta tämä onkaan myös vaikka kansantaloudelle, sillä tiedän että on muitakin kaltaisiani, jotka joutuvat kerran kuukaudessa perumaan menonsa tai ainakin suoriutumaan niistä huonosti, siksi että ovat epäonnekkaita naisia. Miljoonia tuottavia tunteja menee hukkaan! Lisäksi tietysti inhimilliset kärsimykset ovat itsessään mittaamattomat.
Ja jos joku tekee hallaa kansantaloudelle, niin siihen on puututtava, eikö niin? En tosin tiedä itsekkään miten, mutta jonkinlaisen valiokunnan aisialle voisi perustaa.
Tietenkään minun ei pitäisi olla kohtalostani ärtynyt tai yllättynyt. Sellaista se elämä on, epäreilua perusolemukseltaan. Pitäisi luultavasti pahimpana hetkellä miettiä kuinka onnekas olenkaan kun olen minä, suomalainen, neliraajainen, kaksikorvainen ja kohtuullisen ajatuksenvirran omistava. Mutta mitä enemmän tunnen eläväni, siis kivun muistuttaessa kuolevaisuudestani, sitä vähemmän tajuan mitään muuta kuin vitutusta.
.
http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/3/33/Parental_Advisory_label.svg/220px-Parental_Advisory_label.svg.png
http://www.oliscarff.com/wp-content/uploads/2012/10/154178172OS032_Enthusiasts_-copy.jpg
http://www.havaintoja.net/wp-content/uploads/2010/08/20100807-001.jpg
______________________________________________________________________________
Toisekseen tulen todella vihaiseksi. Ei tätä tänään! Tiedän mitä on tulossa ja käyn läpi sen päivän asioita jotka pitäisi hoitaa. Jos mahdollista perun kaiken, mutta jos tekeillä on jotain ehdottoman tärkeää alkaa pieni tyttö sisälläni itkeä, sillä raivokkaalla tavalla, jolla lapset koittavat saada tahtonsa toteutetuksi. Ei ei ei, en halua!! Tiedän että paikkani olisi olla sohvalla loppupäivä, eikä tekemässä asioita. Tässä saattaa lisäksi olla aavistus rehellistä pelkoa. Kohta sattuu.
On vielä hetki aikaa ennen kuin piru on irti. Luen mahdolliseen tenttiin tai kirjoitan niin tehokkaasti kun pystyn. Loppupäivä on piloilla, joten parempi olla toimelias vielä kun on aikaa. Turhauttavinta tässä on se, että joka ainut kerta salaisesti toivon, että ehkä tällä kertaa se ei olisi niin kamalaa. Ehkä kohtuni on alkanut oppia hienovaraisemmaksi? Ei sitä koskaan tiedä, aina on toivoa.
Ja sitten hiljalleen, kuin huomaamatta se alkaa. Alavatsassani alkaa tuntumaan poltetta. Ei paljoa, vain juuri sillä tavalla, että tiedän, että kehoni on alkanut puhdistautumisensa. Tuntemus, jon
nka - vielä - kevyt kipu minussa saa aikaan, ei poikkene paljoa siitä, mitä entisaikojen sotilaat tunsivat kuuliessaan taistelutantereella torvensoittajan valppauteen ja aggressioon kiihottavan valmistautumis-puhalluksen. Kohta tapahtuu, halusi sitä tai ei. Tiedossa on verta, kipua ja vitutusta, mutta perääntyä ei voi.Ennen kuvailin kipua sellaiseksi, että veitsi kaivertaisi hitaasti mutta syvästi sisältä päin. Kivunlähteen tarkkaa kohtaa ei täsmälleen pysty osoittamaan, niin laajalle se heijastuu. Nykyään ajattelen sen pikemmin olevan kuin lusikan reunalla tehtyä kaapimista, siis että joku yrittäisi todella kovaa raapia kohtuni pintaa jossain alavatsan syövereissä. Kipu ei siis ole viiltävää, vaan tasaisen tuskallista ja tylppää.
Voimakkuuseroja toki on, ja se tekee siitä jossain määrin entistäkin raivostuttavaa. Tein aiheesta kuvion.
tekee tuskasta kestettävämpää. Ilmeisesti nämä kipupiikit ovat supistuksia, joilla kohtuni yrittää päästää vanhasta sisustuksestaan eroon. Ja koska olen nähnyt monta tv-synnytystä tiedän, että kun supistelu alkaa on hengitettävä syvään ja rytmikkäästi. Näin ollen yritän kivun yltyessä kovimmilleen keskittyä hengitykseeni.
Kivun menetettyä - mutta vain hetkeksi! - teränsä suoristaudun ja normalisoin hengitysrytmini. Vielä tässä tasaustilassakin kipua on, mutta ei niin armottomalla intensiivisyydellä. Koitan keskittää ajatukseni johonkin muuhun, jotta en huomaisi kun seuraava aalto alkaa. Turhaan tuo on tietenkin; sen kyllä huomaa ja sitten taas puhisen.
Eli käytännössä tämä voisi näyttää jonkinlaiselta yhdenliikkeen joogalta? Mono-yoga, anyone?
Jotkut arvoisat lukijani saattavat nyt ajatella, että eihän tuossa nyt mitään ole. Muutaman tunnin alavatsa on pipi, pikkujuttu! (Ja sitten joku anekdootti, kuinka joku hänen ollessaan armeissa käveli 50kg kantamukset päällä 40 kilometria 30 asteen pakkasessa molemmat sääriluut katkenneena etc..) Että joku viitsiikin kirjoittaa tälläisistä pikkuvaivoista!
Kyse ei kuitenkaan ole vain tuosta supistelusta, voi kun olisikin. Jostain minulle tuntemattomasta syystä, vuodon ensimmäisenä päivänä koko elimistöni menee sekaisin. Kivun taustalla nimittäin on jatkuva, vieno kuvotuksen tunne. Samaan aikaan vatsalaukku kuitenkin huutaa nälästä, mutta syöminen tuntuu ymmärrettävästi vastenmieliseltä. Jossakin vaiheessa kaikki valot alkavat häiritsemään, kuten kaikki vääränmuotoiset tai -kuulloiset asiatkin, mutta tätä vaihetta ei yllensä kestä kuin tunnin verran. Kaiken lisäksi alan tuntemaan itsenikin kokonaisvaltaisesti vinksahtaneeksi, ihan kun puuttuisi jotain, käsi tai varvas, mutta silti kaikkea on minussa liikaa.
Hetken tunnen olevani Siperiassa; on niin kylmä että etsin asunnon kaikki peitot ja käperryn niiden alle. Sitten alan hikoilla kylmää hikeä ja tunnen olevani tulessa. Peitot lattialle ja paita pois, huomaan että suutani kuivaa. Kuitenkin jo ajatuskin veden tunteesta kielen päällä tuntuu inhottavalle. Pian minua paleltaa taas ja nostan peitot ja alan vaikertaa niiden alla.
Lyhyesti sanottuna tunnen siis, kerran kuukaudessa päivän ajan, olevani sisäisesti lusikan raatelema, hikoileva, paleleva, paskahätäinen valittaja. Se todella auttaa muistamaan oman rajallisuutensa!
Numerot tekevät kaikista teksteistä vakuuttavampia, joten pohtikaamme asiaa seuraavassa niiden avulla.
Olettakaamme että elän, kaikesta huolimatta, elinajanodotteeni mukaisesti 79,42 vuotiaaksi ja kuukautiseni loppuisivat kuten keskimäärin 51 vuotiaana. Menstruaationi alkoi muistaakseni 14- vuotiaana, mikä tarkoittaa että kärsimysten päiviäni on yhteenlaskettuna 444 kappaletta. Siis lähes vuoden ja kolme kuukautta!! Näistä olen jo tosin kärsinyt onneksi jo hieman reilut 80 päivää. Senkin ajan olisi voinut käyttää maailmanympärimatkalla.. Eli todennäköisesti elämästäni kuluu noin 1,6% helvetillisen tuskan valassa! Voi tuntua vähältä, mutta kun ymmärtää, että tämä on varmaa, ennalta tiedettyä kärsimystä, niin huomaa silmiensä kostuvan.
Pointtini oli pahoitella sitä, kuinka epäreilua ja ärsyttävää on se, että joudun haaskaamaan kallista aikaani biologian ilkeilyjen takia, mahdollisesti ihan turhaan. Lisäksi mikä tuhlausta tämä onkaan myös vaikka kansantaloudelle, sillä tiedän että on muitakin kaltaisiani, jotka joutuvat kerran kuukaudessa perumaan menonsa tai ainakin suoriutumaan niistä huonosti, siksi että ovat epäonnekkaita naisia. Miljoonia tuottavia tunteja menee hukkaan! Lisäksi tietysti inhimilliset kärsimykset ovat itsessään mittaamattomat.
Ja jos joku tekee hallaa kansantaloudelle, niin siihen on puututtava, eikö niin? En tosin tiedä itsekkään miten, mutta jonkinlaisen valiokunnan aisialle voisi perustaa.
Tietenkään minun ei pitäisi olla kohtalostani ärtynyt tai yllättynyt. Sellaista se elämä on, epäreilua perusolemukseltaan. Pitäisi luultavasti pahimpana hetkellä miettiä kuinka onnekas olenkaan kun olen minä, suomalainen, neliraajainen, kaksikorvainen ja kohtuullisen ajatuksenvirran omistava. Mutta mitä enemmän tunnen eläväni, siis kivun muistuttaessa kuolevaisuudestani, sitä vähemmän tajuan mitään muuta kuin vitutusta.
.
http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/3/33/Parental_Advisory_label.svg/220px-Parental_Advisory_label.svg.png
http://www.oliscarff.com/wp-content/uploads/2012/10/154178172OS032_Enthusiasts_-copy.jpg
http://www.havaintoja.net/wp-content/uploads/2010/08/20100807-001.jpg
Kommentit
Lähetä kommentti