Tunnettaa

Mieli tekee pohdiskella ihmistä tunne-eläimenä ja ongelmia mitä seuraa, jos tätä piirrettä ei ihmisyydessä tajua. Höystän jorinaa muutamilla anekdooteilla, enkä lupaa mitään johdonmukaista, mutta tervetuloa kyytiin!

Yksi varhaisemmista muistoistani liittyy mummuni hautajaisiin. Olen noin 5 -vuotias ja istun perheeni kanssa kirkossa, joka on täynnä nyyhkyttäviä sukuaisia ja katselemme arkkua papin joristessa asioita, joita en ymmärrä. Isäni itkee, minkä muistan olleen todella kummallista.

Jostain syystä olin päättänyt, että vaikka muut ihmiset raukeasti nyyhkyttävät, minä en itke. Olisi jotenkin häviö, jos antaisin kyynelten tulla. Lukitsen silmäni  yhteen pisteeseen edessäni ja katselen sitä lasittunein silmin ja en varmana itke. Nieleskelen ja tunnen epätietoisuutta, kun kaikki aikuiset ovat niin täynnä tunnetta, mutta minähän en itke!

Tämä unohtunut muisto pomppasi mieleeni noin vuosi sitten, kun eräänlaisen henkisen romahduksen takia hakeuduin hoitamaan päihdeongelmaani ja jouduin uudelleen ohjelmoimaan itseni. Olin hakeutunut Minnesota-hoitoa tarjoavaan paikkaan, jossa keskeisessä roolissa on ryhmäterapia. En ikinä unohda ekaa terapiatuokiotani: olin tietenkin erittäin tunteellisessa (ja sumuisessa) tilassa ja kun tuli minun vuoroni kertoa itsestäni romahdin tietenkin totaalisesti ja lähdin tilasta. “Meen vähän itkeen, tuun just takas, sori”, mumisin ja ryntäsin ovesta.

Ryhmän vetäjä tuli perässäni ja pyysi minua istumaan paikoilleni. En tajunnut ollenkaan, miten hän ei käsittänyt mistä oli kyse. Selitin, että itkisin ensin ja tulisin sitten takaisin. Enhän minä nyt ihmisten edessä voi itkeä! Ohjaaja pyysi minua istumaan paikalleni ja selitti, että näin tämä toimii. Ryhmissä jaadaan kaikki ja itkeminen on ihan normaalia. En alkanut vänkäämään, hänhän oli itse raitistunut alkoholisti, eli oli tehnyt jotain elämässään oikein ja tiesi jotain mitä minä en, joten menin paikalleni ja annoin kyynelten tulla. Siinä niin, 30 ihmisen edessä! Olisi ollut helpompaa istua siinä alasti, mutta itkemisessä on se hyvä puoli, että kun se alkaa, niin se menee omalla painollaan siihen asti, että olo on mukavan puhdistunut. Sitten voikin miettiä jotain muuta.

Näin tajusin, että minulla todella on ongelma aitojen tunteiden osoittamisen kanssa ja isot kelat alkoi päässäni raksuttamaan. Opin ja tajusin, että jotta voisin olla itsenäinen ihminen, joka ei tarvitse päihteitä kestääkseen elämäänsä, oli minun opittava ottamaan tilaa tunteilleni. Kävin elämääni läpi ja tajusin, että valtaosan siitä olin käyttänyt tunteiden häpeilemiseen ja piilotteluun. Tulin melkein ärtyneeksi, kun tajusin kuinka paljon aikaa ja energiaa olin tuhlannut luullessani tuntemuksieni olevan jonninjoutavia ja jopa haitallisia.

Mutta mistä 5-vuotias minäni oli keksinyt, että mummun hautajaisissa ei ole hyvä itkeä? Miksi olin teini-ikäisestä lähtien käyttänyt päihteitä ja ruokaa tunteitteni tukahduttamiseen? Oli hämmentävää tajuta koko elämäntapansa tavallaan perustuneen emootioiden hallintaan. En hoidon alkuvaiheessa ollut ihan varma, että pystyisinkö koskaan todella päästämään irti niin syvälle koodatuista ajattelu- ja toimintamalleista, mutta näin 10 kuukautta myöhemmin voin varmaan jo sanoa, että kyllä niistä voi päästä. Ihmiset on plastisia hyvässä ja pahassa!

"Mistä 5-vuotias minäni oli keksinyt, että mummun hautajaisissa ei ole hyvä itkeä?"

Syitä tunnevammaisuudelleni keksin monia. Ylätasolla on varmaan suomalaiseen kulttuuriin kuulunut piirre, joka pitää vuolasta tunneilmaisua kiusallisena. Luulen, että se on ainakin jossain määrin löystymässä, mikä näkyy esimerkiksi siinä kuinka upealla tavalla itseni ikäiset miehet pystyvät puhumaan tuntemuksistaan (ainakin jos luo semmoiselle hyvät puitteet). En oikeasti usko, että vanhemman sukupolven miehet oikein edes osaavat sanoittaa tuntemuksiaan, vaikka tilaisuus olisikin (mutta mistä mä tiedän..!).

Uskon myös, että talousjärjestelmämme, joka perustuu siihen, että ihmisten on oltava itseensä tyytymättömiä, jotta he ostaisivat koko ajan jotain, opetti minut pitämään itseäni ja tunteitani epämiellyttävinä. Pidän erityisen rakentava ajatusta, jonka mukaan on mitä vallankumouksellisinta olla itseensä tyytyväinen ja pitää itseään oikein kivana ihmisenä. Näin itsetuntemuksen opettelu ei ole vain egoistista puuhastelua, vaan näkyy laajemmassa kontekstissa ja tuottaa halun aikanaan auttaa muita oppimaan ottamaan tilaa itselleen ja tunteilleen. 

Toisaalta varmaan lapsuudessa koettu epävarmuus ja koulukiusaaminen vaikutti varmaan minäkuvaan siten, että olen aina kokenut itseni automaattisesti muita ihmisiä paskemmaksi. “Ei mun tunteilla ole väliä, nehän on typeriä, koska minäkin olen.” Perheeni tunnekultturillakin lienee osansa. Lisäksi tässä on feministinen ulottuvuus siten, että opin jo varhain, että monet naiseuteen liitetyt piirteet ovat haitallisia ja tekevät minut huonommaksi ihmiseksi, ja mikäs sen naisellisempaa kuin itkeskellä ympäriinsä. Nykyään luojalle kiitos tajuan, kuinka paljon vahvuutta se vaatiikaan, että uskaltaa näyttää itsensä ihmisille, enkä mene tähän halpaan enää.

Syitä oman mielen rakenteeseen on ihan hyvä miettiä, mutta menneeseen ei kannata jäädä istumaan. On helpottavaa, kun tajuaa että omat heikkoudet (ja vahvuudet!) eivät ole (täysin) itse valittuja, vaan sattuman tulosta. Toisaalta ymmärryksen kasvuun liittyy myös vastuun lisääntyminen. Kun en enää kulje pimeässä, vaan olen saanut lyhdyn käteen, on minun hieman funtsittava reittiäni. Minun on opeteltava arvostamaan itseäni ja löydettävä rohkeus aina tarpeen vaatiessa raivata tilaa itkulleni, naurulleni ja turhautumisellekin. Useimmat ihmiset voivat paremmin, kun tunteet heidän sisällään saavat vapaasti liikkua ja hengittää. Jos alkaa rakentaa patoja, vaikkapa häpeästä, ne alkaa kasaantua ja itselleni se voi tarkoittaa päihdehölmöilyjä. Pitää itkeä kun itkettää ja nauraa kun naurattaa!

Lopuksi anekdootti viime keväältä. Olin erään teatteriryhmän kokouksessa, jossa puhuttiiin tulevista produktioista. En ole aikaisemmin teatterimaailmassa käynyt kuin katselijan roolissa, joten vähän lapsen silmin katselin sitä sakkia. Ihmiset puhuivat kokemuksistaan joidenkin ohjaajien kanssa ja eräs nuori nainen alkoi itkeä kertoessaan jostain ei-niin-miellyttävästa ohjaajasta. Se oli upeaa! Ilman vähäisintäkään häpeää hän vain vollotti, eikä kukaan ollut milläänsäkkään. Tajusin heti, että tällaisten ihmisten lähellä mun pitäisi olla! :DD

Naurakaa ja itkekää!