Sana oli alussa.

Asioiden arvon tajuaa useimmiten vasta sitten kun on ne menettänyt. (Ja kliseet on joskus ihan hyviä totuuksia ;) Tämä on teksti, jossa kannustan ei-lukevia ihmisiä lukemaan enemmän, koska se on kivaa ja tiedän kuinka ankea maailma on jos ei lue.

Heh, tulee mieleen eräs ystäväni, joka käy terapeutilla puhumassa siitä, miten vaikea hänen on puhua.. Lukea siitä, että kannattaa lukea.. yepp

Jos otan henkilöhistoriallisen lähestymistavan, on syytä aloittaa alusta, eli lukemaan oppimisesta. Lukutaidon minuun valoi peruskoulu. En tähän päivään mennessä voi käsittää ihmisiä, jotka ovat oppineet lukemaan itsekseen ennen koulua. Miten äänteen voi saada yhteen kirjainmerkin kanssa, ilman, että joku selittää pelin säännöt ensin ääneen? Uskonkin aika vahvasti, että näitä ihmelapsia ovat äiti ja isä hieman avittaneet lukutouhun alulle pääsyssä ja koska tarina, jossa lapsinero noin vain oppii kirjainmerkkien salat on parempi, kuin lapsen menestystä pönkittävät vanhemmat, se osa tarinaa jää kertomatta eli unohduksiin.

Peruskoulussa päähäni taottiin kirjaimet. Muuten ne käsitin ihan hyvin, mutta muistan, että h-kirjain tuotti paljon tuskaa. Sehän on semmoinen henkäys vain, ja jotenkin aivoni eivät pystyneet yhdstämään sitä luettuun kieleen. Muistan olleeni hyvin vihainen, kun en voinut käsittää, miksi esimerkiksi ‘haamu’ei sanota ‘hooaamu’. ‘H’han sanotaan hoo! Kumma kyllä muiden konsonanttien kanssa ei ongelmaa ollut.

No, lopulta sain kirjaimet haltuun ja lukemisen maailma avautui. Asuimme silloin aika lähellä Tampereen pääkirjasto Metsoa, ja tapana oli hakea sieltä isot kasat kirjoja. Lempikirjailijakseni muistan Timo Parviaisen. Myös lasten kuvikkaista tietokirjoista pidin, sekä luonnollisesti heppakirjoista, olinhan heppatyttö ja heppatytöt lukevat hepoista, koska koko aikaa ei voi ratsastaa.

Kun tavuviivat alkoivat tuntua avun sijaan rajoitteilta, aloin lukea ns. ihan mitä sattuu. Meillä on kotona aina ollut paljon kirjoja ja lehtiä, ja selasin mielelläni kaikenlaista. Mikäs sen hauskempaa kuin varhaisteininä lukea MeNaisista vaihdevuosista ja yleisestä voimaantumisesta (Tai siitä miten joku on oppinut olemaan itselleen armollinen….), tapailla isosiskolta omimaani Monte Criston Kreiviä tai jotain teineille suunnattuja kirjoja, joita lahjaksi sain.

Oma lukunsa ovat Harry Potterit, joiden kanssa minulla oli etuoikeus kasvaa. Ollessani noin ekaluokkalainen isäni oli joltain ystävältään kuullut, että oli tullut hyvä velhoista kertova nuortenkirja, josta tämän tuttavaperheen kersat olivat innostuneet suuresti. Koska oma lukemiseni oli tuolloin vielä hidasta ja pikkusiskoni ei lukenut yhtään hän luki niitä meille ääneen. Se oli parasta mitä saattoi kuvitella! 

Ääneenlukeminen on taivas maanpäällä. Ei voi olla mukavampaa, kun hyvän lukuäänen omaava ihminen lukemassa tekstiä, joka on siten rakennettu, että silmänsä suljettuaan se vie vaivatta mukanaan. Partiossakin, parhaat hetket olivat touhuilukertojen lopuksi kynttilän valossa luettu Somersalon Mestaritontun seikkailut -kirja. Uskon ääneen lukemisen kuuntelun olevan parasta mielikuvituksensa hoitoa, sillä siinä voi vaipua täyteen rentoutumisen tilaan, kun ei tarvitse edes silmiä pitää auki (jeap, olen todella laiska) ja voi rauhassa uppoutua kuviin, joita omat aivot maalaavat kuulemansa perusteella.

Lopulta Harry Potterien maailma imaisi minut niin pahasti mukaansa, että isän lukutahti ei enää riittänyt. Piti päästä itse tarinassa eteenpäin ja luulenkin nimenomaan Harry Potterien opettaneet minut oikein sujuvaksi lukijaksi; kun kuumeisesti odotettu uusi kirja aina parin vuoden välein ilmestyi, oli se luettava melkein yhdeltä istumalta. Vasta seuraavalla lukukerralla lukemista saattoi makustella.

Mistä tulee mieleen erilaiset lukutavat. Kirjoja on mahdollista lukea viipyilevästi, lause kerraallaan makustellen, sivuja hotkien; kevyesti tai raskaasti. Usein kirja saattaa itse vihjata lukutyyliin: toisten kirjojen kieli on lipuvaa, toisten tarttumista vaativaa, mutta sen voi myös itse valita. Jos kaipaa itselleen puhtaasti ajankulua, missä ei ole mitään pahaa, on ehkä hyvä mennä sellaisella kevyellä otteella, jos taas tarvitsee ravintoa sielulleen hengen hädässä, on parempi liikkua riveillä hitaasti. Ja luonnollisesti löytää itselleen sellaista lukemistoa, joka vastaa hengenahdistuksensa tasoa.

Itselleni on lukioikäisestä lähtien muodostunut tietyn masennus/ahdistustyypin astuesssa kuvioon tapa hakeutua filosofisten tekstien äärelle, ja sitä voin suositella kaikille. Tiedäthän sen olon, kun tietyt illuusiot, joiden avulla ihminen pystyy elämään elämäänsä katoavat ja kaikki tuntuu täydellisen samantekevältä. Minä elän, mutta entä sitten? 200 vuoden päästä on ihan sama olenko ollut elossa, minua ei kukaan tule muistamaan. En ole hyvä missään, mutta en niin huonokaan, että saisin edes sääliä. Suurin osa ihmisistä on idiootteja puuhaamassa naama vakavana idioottimaisten turhuuksien parissa. Tai nauravat julmille asioille mikä on inhottavaa (esim. Hauskoissa kotivideoissa on usein pätkiä, missä hupi tulee siitä, että kiusataan eläintä esim. sitomalla sen häntään tölkkejä, joita se sitten hädissään juoksee karkuun. Kuinka sairas ihminen voi olla, että pitää tämmöistä hauskana?). 

   Mitään ei huvita tehdä, koska kaikki on jonninjoutavaa lopulta. (“Turhuuksien turhuus”!) Mutta sitten kun lukee jotain vanhoja jorinoita olemisen luonteesta, vaikka Senecaa, Schopenhaueria, Ciorania tai Nietzscheä, alkaa kummasti helpottaa. Sitä jotenkin kokee itsensä osaksi ihmissukua, ja tietty yksinäisyys helpottuu ja muuttuu jopa puhdistavaksi.

 

Mutta on painotettava, että vaikka olen lukenut aikamoisiakin kirjoja ja luultavasti niistä olennaisen asian jos toisenkin tajunnut, en minä niitä sillä tavalla muista. Harva ihminen muistaa edes sadasosaa lukemastaan mutta luulen, että muistini on kroonisesti ylikuormittunut, siksi se on vähän keskimääräistä teflonisempi. Minun lukutavalleni onkin olennaista asioden “tajuaminen”. Siis omiminen, hyvien pointtien sijoittaminen osaksi todellisuuttani, jotta niitä ei tarvitse muistaa, sillä ne vain “ovat”. Ja tämä olisi ei-niin-paljoa lukevien hyvä ymmärtää lukemisesta: se muokkaa syvällisellä tavalla olemista ja avaa ovia toisiin todellisuuksiin, mikä on jännittävää. Se, ettei joka sanaa tai lausetta ei juuri lukemisen hetkellä tajua, ei haittaa. Olennaista on löytää olennainen ja usein asiat kirjoitetaan niin, että olennainen toistuu, joten se kyllä tulee ilmi kun vaan jaksaa jatkaa eteenpäin, vaikka se välillä tervan juonnilta tuntuisikin. Ja sillä ei ole väliä onko “olennainen” se mitä tekstin kirjoittaja tarkoitti, sillä saatat saada sanoista jonkun tahattoman kipinän joka avautuu tietyllä tavalla vain ja ainoastaan sinulle ja se on okei. Ei ole oikeata tapaa lukea, kunhan on jotenkin looginen tai on epäloogisuutensa kanssa ainakin esteettinen.

Lukeminen vaatii myös täysin omanlaisensa puitteet, mikä tekee siitä hyvän “Hyvän elämän indikaattorin”. Jotta on mahdollista lukea, on ensinnäkin oltava mahdollisuus päästä hyvien kirjojen äärelle, eli joko kirjasto, rahaa tai tuttuja, joilta lainata. Toisaalta lukijalla tulee olla aikaa. Jos on raadettava töissä tai koko ajan oltava joidenkin ihmisten kanssa (yksinäisyydenpelko/läheisriippuvuus), ei lukeminen ole mahdollista. Itselle sopiva, rauhallinen soppi, jossa on helppo olla mukavasti on tietysti myös olennaista. Tärkeintä on kuitenkin mielentyyneys sekä ennen kaikkea kyky keskittyä.

Avataan tätä jälleen henkilökohtaisen kautta. Puhuin edellä jo tietystä ahdistuksesta, joka helpottuu lukemalla, mutta tunnen myös masennuksen, joka estää lukemisen. Tämä masennus on niin syvää, että se rikkoo aivojen toiminnan täysin, mistä seurauksena on ajatuksen polkeminen paikoillaan ja keskittymiskyvyn tuhoutuminen. Muistia ei ole, on vain tyhjyys, jossa istuu ja jos tuntisi jotain, pelkäisi liikkua, sillä vaarana on vielä syvemmälle uppoaminen. Fokusta ei ole, on vain yksittäinen hetki, josta koittaa välttelevästi selviytyä. Koska nämä hetket ovat jo itselle tuttuja, osaan ulkomuistista kertoa itselleni: “Tämä on vain vaihe, tämä loppuu kyllä, hengitä vaan, kohta se on ohi.” Tämä on lyhyesti oivallukseni, mikä on estänyt minut lukuisat kerrat tappamasta itseäni. Jos hetken (1pv-3kk) malttaa, niin aina se helpottaa.

Paras lääke näihin hetkiin on sen myöntäminen, että arkeaan ei voi hoitaa ja avun pyytäminen. On raivattava tilaa vain istua siinä tyhjyydessä ja siksi kaikenlaisten deadlinejen ja muiden velvollisuuksien siirto on a ja o. Vaikka aina puhutaan että masennus on taboo ja kaikkea, niin ainakin itse olen saanut ymmärrystä, kun olen asiani selittänyt. Ja kun on varmistanut, että on oikeus vain olla, olen huomannut parhaaksi asiaksi tv-sarja maratonit. Lukeminen kun ei näissä fiiliksissä onnistu, eikä sarjojen katsominenkan ehkä kovin syvällisellä tasolla, mutta bingewatchingissa pääsee niin syvälle toiseen maailmaan aika vähällä ponnistelulla, että aika menee siivillä. Ideanahan on siis vain kuluttaa aikaa ja suunnata omaa huomiota itsesta pois päin.

Ennemmin tai myöhemmin maailma on asettunut uomiinsa ja alkaa jälleenrakennus. Säännöllistä hygieniaa, rentoa liikuntaa, ihmisiä. Itselläni lukeminen ja abstraktien asioiden ajattelu vie sen verran energiaa, että se on ikäänkuin viimeinen ihmisyyden pilari. Ts. sitten koen itseni oikeasti terveeksi, kun pystyn rauhassa lukemaan pitkän tovin. Ja tämä vaihe onkin aika raskas itseään lukevana ihmisenä pitävälle; et enää ole täysin henkisesti invalidi, mutta rivit hyppivät vieläkin silmillä, eikä sanat avaudu, eikä oikeastaan oikein edes kiinnosta, mitä joku yrittää minulle tekstin kautta heijastaa. Epäilys herää: ehkä minut on tuomittu olemaan lukematta loppuelämäksi? Ehkä olen oikeasti vain niin tyhmä, että en pysty pitämään ajatuksia kasassa? Ehkä en edes ansaitse mitään niin hienoa kuin lukeminen?

Itsesäälissä rypeminen on inhimillistä ja pienissä määrin oikein hyvä, “maadoittava” (tulen selittämään tämän käsitteen joskus myöhemmin) toiminto, mutta ei sillä maistiaisen jälkeen mitään tee. Nyt viimeisimmän kunnon romahduksen jälkeen otin ohjenuoraksi sen, että asiat menevät ajallaan ihan omala painollaan oikeaan suuntaan ja minun on turha niitä itse liikaa vatvoa tai koittaa suunnata. Kun en pystynyt lukemaan, en lukenut. Kirjat hyllyssä olivat hieman syyllistäviä, mutta tiesin että eivät ne siitä mihinkään karkaa. Keskityin tekemään hyvin konkreettisia kodinhoidollisia, esteettisiä ja liikunnallisi asioista (menin vielä töihinkin!), jotta saisin toimintakykyä päästä jonakin päivänä maaliin: lukemaan.

Ja nyt vihdoin olen viimeisen muutaman viikon aikana huomannut, että olen taas aktiivinen lukija! Olinhan minä tietysti lukenut lyhyitä juttuja netistä, uutisia ja muuta, mutta se ei ole sama kuin pitkäkestoinen intensiivinen lukeminen. Ensimmäiseksi luin Sideways -festareilta* ystävän suosituksesta ostamani Ihmisen lyhyt historia. Osa minusta ajatteli, että hohhoijaa, onhan tässä sosialitieteiden opiskelijana jo aika syvälle päästy ihmiskunnan pohtimisessa, mutta toinen osa muistutti nöyryydestä: jos ei ole hetkeen lukenut, on hyvä aloittaa vähän helpommasta lukemistosta. Ja kirja ajoi todellakin tehtävänsä! Hyvin kirjoitettu ja ajatuksia herättävä yleiskatsaus, voi suositella!

Sitten tilasin netistä Ekholmin Rakkaus niinku, koska ajattelin, että proosaa olisi saatava. Kirja oli kokeileva muodoltaan ja todella, siis todella, raikas ajattelultaan. Kirjan taustalla on vaikuttanut Eetu Viren, joka hänen teksteihin tutustuneella tuntui vähän hassulta, kun kirjassa tuli vastaan aika eksplisiittisesti pointteja, jotka tunsin hyvin entuudestaan hänen esseistään. Mutta mikäs siinä, hyviä pointteja tästä maailman hetkestähän ne on ja kiva että ne saavat ikään kuin lihaa ympärilleen proosasta.

Samassa tilauksessa tuli myös Liukkosen O, jonka tilasin koska se oli vain 20e, mikä on hyvä hinta 850 sivuiselle järkäleelle (“He tuntevat kaiken hinnan, mutta eivät minkään arvoa”) ja koska se on nyt vissiin ns. ajankohtaista lukemista. Aloittelin sitä jo, mutta kuten aavistelinkin, noin paksut kirjat aiheuttavat vieläkin vähän ahdistusta. Ja ollakseni rehellinen pidän sitä ainakin alun perusteella aika ylimielisenä ja teennäisenä. Mutta tämä on vaikutelma, ei tuomio, tarvisi lukea se loppuun ensin. Mutta antaa sen nyt hetken jäähtyä.

Nyt on menossa Abdullah Öcalanin The Roots of Civilisation, mikä saattaa olla käänteentekevin lukukokemukseni sitten Aapisen. Vankilassa kirjoitetun kirjan teesi on tiivistetysti, että Sumerit keksivät siirtyessään maanviljelyyn orjakulttuurin, johon liittyi keskusjohtoinen hallintakoneisto ja johon myytit liittyivät olennaisesti ja tämä orjaideologia on siirtynyt aina tähän päivään asti. Keskeistä on käsittää, että ihmisiä hallitaan hallitsemalla heidän ajatteluaan todellisuudesta. Ihmiskunnan historia on sarja vallankumouksia, jossa tästä orjamaisuudesta aina vähän päästään, esim. monoteismiin siirtyminen, kristillisyys tai islam alkuaikoinaan, renessanssi ja modernismi.

Kirja on niin jännittavä ja energinen, että tekisi mieli pysäyttää maailma ja vaan lukea sitä. 

Voi jos kaikki maailman ihmiset voisivat saada tämän kokemuksen lukemisen ihanuudesta, badassisyydestä, sosiaalisuudesta, yksinäisyydestä, laiskuudesta ja ponnistelusta. On niin helvetin kiva, kun välillä pääsee pois tästä kaikesta ihan kotisoffallaan ja vielä ilman laskuja!