Minua pelottaa.
![]() | |||
| Ruusuja Hatanpään arboretumissa |
Eilen iltapäivällä
ulkomaalaistaustaisen näköinen mies puukotti Turun Kauppatorilla
kohdalleen osuneita jalankulkijoita. 2 ihmistä kuoli, 8 loukkaantui.
Oloni on pelokas ja hölmistynyt, enkä koko aamuna ole pystynyt
ajattelemaan muuta kuin: “Tarvii kirjottaa jotain.” So here we
go.
Enitenhän tässä
jännittää seuraukset, mitä tästä tulee tapahtumaan.. Luojalle
kiitos uhreja riensi auttamaan ulkomaalaistaustaisia ihmisiä! Tämä
fakta hidastanee edes jonkun verran yksioikoisten johtopäätösten tekemistä. Toisaalta voisin maksaa paljon, jos pääsisin näkemään ns. tosisuvakkien päänsisään juuri nyt.
Itseäni kiinnostaa
erityisesti mitä seurauksia tällä tapahtumalla on ihmisten
psyykkeelle. (Olen väitellyt keittiöpsykologiasta, otsikolla “Se
ei arvosta sua tarpeeks, jätä se!” - kansanpsykologinen katsaus
yleisimpiin parisuhdekriiseihin) Muuttuuko meidän ajattelu ja
tunne-elämä tämän tapauksen myötä?
Muutama vuosi sitten
päälleni hyökkäsi ulkomaalaisen näköinen mies tullessani
opiskelijapippaloista. Tämä on paskin asia mitä koko elämässäni
on tapahtunut, mutta nyt muutaman vuoden jälkeen alan oleen jo ihan
ok asian suhteen ja luulen tämän ikävän taphtuman luovan minulle
erityisen paikan, josta lähestyä pelkoa ja muukalaisvihaa.
Vuosikausien ajan
tuon tapahtuman jälkeen mietin aina pahinta, kun liikuin julkisissa
tiloissa. Samaan aikaan maailmalla uutisoitiin silmittömistä
ampumistapauksista, joissa joku oli päättänyt hyökätä arkisissa
asioissaan puuhaavien ihmisten kimppuun, eikä tämäkään paljoa
oloa helpottanut. Sisätiloissa opin katsomaan missä on
hätäuloskäynnit ja ulkona kaivamaan esiin kännykän, jolla muka
juttelin jollekulle liikuessani yksin pimeissä paikoissa. Harvoinpa
minä sellaisiin tosin menin, opin nopeasti että parempi välttää
tiettyjä tilanteita kokonaan paniikkikohtausten välttämiseksi. Ei
yöbusseja ja hämäriä oikoreittejä enää minulle, joka koko
siihenastisen elämänsä oli ennen kaikkea seikkaillut! Viime vuosina myös ihmispaljoudet ovat alkanet tökkiä, mikä välillä harmittaa. Mutta olen oppinut, ettei sitä aina tarvitse ihmismassan keskelle tunkea, vaan myös vähän sivummalla voi olla mukana.
Usein mietin
lähijunissa, elokuvateattereissa, ostoskeskuksissa mitä tekisin jos
joku yhtäkkiä kaivaisi aseen ja antaisi mennä. Kannattaisiko
juosta, piiloutua, keskittyä itseensä vai koittaa auttaa muita? Tein kaikkeni,
etten joutuisi olemaan lähellä Lähi-idästä tulleen näköisiä
miehiä, vältin (no myönnettäköön, että joskus vältän
vieläkin) katse- tai mitätahansa kontaktia.
Luulen tämän
jatkuvan hälytystilassa olemisen olleen yksi syy loppuunpalamiseeni
ja lopulta päihderiippuvuuteen. On helvetin vaikea elää omaa
elämäänsä, jos on koko ajan puolustuskannalla. Jatkuva pelko
tappaa ihmisen sisältä luovuuden ja hyvyyden, sillä se tekee ihmisestä eläimen, jolla ei ole päässään muuta kuin kysymys: hyökätäkkö vai paeta?
Mutta pelko on siitä
kinkkinen vaiva, että siitä ei oikein pääse eroon ennen kuin on
sen aika. Joskus, kuten nyt, eletään pelottavia aikoja, ja vaan
hölmö koittaisi estää ihmisiä tuntemasta tunteitaan. Pelolle on
kuitenkin kyettävä laittamaan rajat ja laittamaan se
työskenetelemään itsen hyödyksi eikä sitä vastaan. Pelko saa
voimansa siitä, ettei se ole tunnistettu vaan saa toimia rauhassa
mielen sopukoiden hämärässä. Ensimäinen askel on siis riistää
siltä tämä valta myöntämällä itselleen ja sitten läheisille,
jos huomaa kokevansa kummallista ahdistusta, joka saattaisi olla
pelkoa.
Luulen, että olemme
täällä Suomessa saaneet tottua elämään ilman pelonkokemusta ja
sen tunistaminen ja käsittely voi olla hankalaa. Toki jokainen on
kokenut jonkun vähältäpiti -tilanteen, mutta ainakin itselleni oli
tooodella outoa tuon hyökkäämiskokemuksen jälkeen tuntea
puhdasta, eläimellistä pelkoa.
Esimerkki miten
luikauttaa oma pelon kokemus juttukaverin tietoisuuteen ilman sen
kummempaa häslinkiä:
“Moi!
“Moromoro”
“Moromoro”
“Mitäs sä?”
“Eipä täs. Haetaanko kahvit?”
“Joo!”
“Oli muuten jännä kun kävelin tossa Keskustorin läpi ja tuli vaan mieleen se eilinen Turun juttu.”
“Joo vähän sama. Se oli kyllä kauhee.”
“Joo niin oli.”
“Otakko maitoo?”
“Ei tarvi.”
“Eipä täs. Haetaanko kahvit?”
“Joo!”
“Oli muuten jännä kun kävelin tossa Keskustorin läpi ja tuli vaan mieleen se eilinen Turun juttu.”
“Joo vähän sama. Se oli kyllä kauhee.”
“Joo niin oli.”
“Otakko maitoo?”
“Ei tarvi.”
Eli esimerkissä ei
volloteta, vaan luodaan keskinäinen yhteys tragediaan ja epäsuorasti
myönnetään, että se vaivaa kummankin mieltä. Tietenkin jos
tunnepuhetaitoja on enemmän voi lähteä erittelemään kokemuksiaan
tarkemmin, mutta olennaista olisi että jokainen saisi sanoittaa
tutemuksensa edes jotenkin. Pahinta mitä voi tapahtua on se, että
asia lakistaisiin maton alle ja riennettäisiin töihin,
harrastuksiin, kiireisiin. Se on resepti, jolla käveleviä
aikapommeja rakennetaan!
Pelon hienoin piirre
on se, että jahka sen on saanut omiin hyppysiinsä, sillä on
ajatuksia kirkastava ominaisuus. Se saattaa oikein käytettynä
näyttää itsellesi itsestäsi jotain, mitä et olisi osannut aavistaa.
Jos edes kerran kunnolla mietit mahdollisuutta, että joku saattaisi
tappaa sinut täysin yllättäen mennessäsi töihin, kouluun tai kauppaan, saattaa silmäsi
avautua. Elämä on lyhyt ja joka ainoa hetki mahdollisesti
päättymässä. Onko sinun elämäsi sellaista, että voit kuolla
jokseenkin rauhassa? Onko sinulla läjäpäin asioita, jotka olisi
pitänyt sanoa läheisillesi? Tarvitsitko todella sen kolmannen
auton, jonka maksoit unohtamalla lapsesi parhaan ystävän nimen?
Elitkö koko ajan jonkun toisen unelman perässä? Jnejne..
Itse lähden siitä,
että lähtö voi tulla koska vaan, eikä se haittaa yhtään. Mun
tehtävä on koittaa tehdä jokaisesta päivästä mähdollisimman
kiva itselleni ja muille. Jokainen hetki, jonka saan olla ja
hengittää on lahja, jota en käsitä, mutta ei minun tarvitsekaan.
Mun kehon kuolema on pikkujuttu sen rinnalla, paljonko pystyn
jättämään elämään jokainen päivä. Joka kerta kun nostan
mummerolle sen tipahtaneen hanskan ja ohikulkeva lapsi huomaa sen,
jätän mieleiseni jäljen maailmaan. Kun hymyilen kaupungilla
ihmisille, jätän jäljen. Kun puolustan pienempää, toden teolla
jätän jäljen.
Ja muutenkin, jos
maailma tuntuu liian kaoottiselta, on omaan toimintaansa
keskittyminen erinomainen asia. Maailmaan on joskus vaikea saada
järjestystä, mutta itseensä voi ja siitä tulee kumman
voimaantunut olo.





Kommentit
Lähetä kommentti