Minua pelottaa.

Ruusuja Hatanpään arboretumissa

Eilen iltapäivällä ulkomaalaistaustaisen näköinen mies puukotti Turun Kauppatorilla kohdalleen osuneita jalankulkijoita. 2 ihmistä kuoli, 8 loukkaantui. Oloni on pelokas ja hölmistynyt, enkä koko aamuna ole pystynyt ajattelemaan muuta kuin: “Tarvii kirjottaa jotain.” So here we go.

Enitenhän tässä jännittää seuraukset, mitä tästä tulee tapahtumaan.. Luojalle kiitos uhreja riensi auttamaan ulkomaalaistaustaisia ihmisiä! Tämä fakta hidastanee edes jonkun verran yksioikoisten johtopäätösten tekemistä. Toisaalta voisin maksaa paljon, jos pääsisin näkemään ns. tosisuvakkien päänsisään juuri nyt.

Itseäni kiinnostaa erityisesti mitä seurauksia tällä tapahtumalla on ihmisten psyykkeelle. (Olen väitellyt keittiöpsykologiasta, otsikolla “Se ei arvosta sua tarpeeks, jätä se!” - kansanpsykologinen katsaus yleisimpiin parisuhdekriiseihin) Muuttuuko meidän ajattelu ja tunne-elämä tämän tapauksen myötä?

Muutama vuosi sitten päälleni hyökkäsi ulkomaalaisen näköinen mies tullessani opiskelijapippaloista. Tämä on paskin asia mitä koko elämässäni on tapahtunut, mutta nyt muutaman vuoden jälkeen alan oleen jo ihan ok asian suhteen ja luulen tämän ikävän taphtuman luovan minulle erityisen paikan, josta lähestyä pelkoa ja muukalaisvihaa.

Vuosikausien ajan tuon tapahtuman jälkeen mietin aina pahinta, kun liikuin julkisissa tiloissa. Samaan aikaan maailmalla uutisoitiin silmittömistä ampumistapauksista, joissa joku oli päättänyt hyökätä arkisissa asioissaan puuhaavien ihmisten kimppuun, eikä tämäkään paljoa oloa helpottanut. Sisätiloissa opin katsomaan missä on hätäuloskäynnit ja ulkona kaivamaan esiin kännykän, jolla muka juttelin jollekulle liikuessani yksin pimeissä paikoissa. Harvoinpa minä sellaisiin tosin menin, opin nopeasti että parempi välttää tiettyjä tilanteita kokonaan paniikkikohtausten välttämiseksi. Ei yöbusseja ja hämäriä oikoreittejä enää minulle, joka koko siihenastisen elämänsä oli ennen kaikkea seikkaillut! Viime vuosina myös ihmispaljoudet ovat alkanet tökkiä, mikä välillä harmittaa. Mutta olen oppinut, ettei sitä aina tarvitse ihmismassan keskelle tunkea, vaan myös vähän sivummalla voi olla mukana.

Usein mietin lähijunissa, elokuvateattereissa, ostoskeskuksissa mitä tekisin jos joku yhtäkkiä kaivaisi aseen ja antaisi mennä. Kannattaisiko juosta, piiloutua, keskittyä itseensä vai koittaa auttaa muita? Tein kaikkeni, etten joutuisi olemaan lähellä Lähi-idästä tulleen näköisiä miehiä, vältin (no myönnettäköön, että joskus vältän vieläkin) katse- tai mitätahansa kontaktia.

Luulen tämän jatkuvan hälytystilassa olemisen olleen yksi syy loppuunpalamiseeni ja lopulta päihderiippuvuuteen. On helvetin vaikea elää omaa elämäänsä, jos on koko ajan puolustuskannalla. Jatkuva pelko tappaa ihmisen sisältä luovuuden ja hyvyyden, sillä se tekee ihmisestä eläimen, jolla ei ole päässään muuta kuin kysymys: hyökätäkkö vai paeta? 

Mutta pelko on siitä kinkkinen vaiva, että siitä ei oikein pääse eroon ennen kuin on sen aika. Joskus, kuten nyt, eletään pelottavia aikoja, ja vaan hölmö koittaisi estää ihmisiä tuntemasta tunteitaan. Pelolle on kuitenkin kyettävä laittamaan rajat ja laittamaan se työskenetelemään itsen hyödyksi eikä sitä vastaan. Pelko saa voimansa siitä, ettei se ole tunnistettu vaan saa toimia rauhassa mielen sopukoiden hämärässä. Ensimäinen askel on siis riistää siltä tämä valta myöntämällä itselleen ja sitten läheisille, jos huomaa kokevansa kummallista ahdistusta, joka saattaisi olla pelkoa.

Luulen, että olemme täällä Suomessa saaneet tottua elämään ilman pelonkokemusta ja sen tunistaminen ja käsittely voi olla hankalaa. Toki jokainen on kokenut jonkun vähältäpiti -tilanteen, mutta ainakin itselleni oli tooodella outoa tuon hyökkäämiskokemuksen jälkeen tuntea puhdasta, eläimellistä pelkoa.

Esimerkki miten luikauttaa oma pelon kokemus juttukaverin tietoisuuteen ilman sen kummempaa häslinkiä:

“Moi!
“Moromoro”

“Mitäs sä?”
“Eipä täs. Haetaanko kahvit?”
“Joo!”
“Oli muuten jännä kun kävelin tossa Keskustorin läpi ja tuli vaan mieleen se eilinen Turun juttu.”
“Joo vähän sama. Se oli kyllä kauhee.”
“Joo niin oli.”
“Otakko maitoo?”
“Ei tarvi.”

Eli esimerkissä ei volloteta, vaan luodaan keskinäinen yhteys tragediaan ja epäsuorasti myönnetään, että se vaivaa kummankin mieltä. Tietenkin jos tunnepuhetaitoja on enemmän voi lähteä erittelemään kokemuksiaan tarkemmin, mutta olennaista olisi että jokainen saisi sanoittaa tutemuksensa edes jotenkin. Pahinta mitä voi tapahtua on se, että asia lakistaisiin maton alle ja riennettäisiin töihin, harrastuksiin, kiireisiin. Se on resepti, jolla käveleviä aikapommeja rakennetaan!

Pelon hienoin piirre on se, että jahka sen on saanut omiin hyppysiinsä, sillä on ajatuksia kirkastava ominaisuus. Se saattaa oikein käytettynä näyttää itsellesi itsestäsi jotain, mitä et olisi osannut aavistaa. Jos edes kerran kunnolla mietit mahdollisuutta, että joku saattaisi tappaa sinut täysin yllättäen mennessäsi töihin, kouluun tai kauppaan, saattaa silmäsi avautua. Elämä on lyhyt ja joka ainoa hetki mahdollisesti päättymässä. Onko sinun elämäsi sellaista, että voit kuolla jokseenkin rauhassa? Onko sinulla läjäpäin asioita, jotka olisi pitänyt sanoa läheisillesi? Tarvitsitko todella sen kolmannen auton, jonka maksoit unohtamalla lapsesi parhaan ystävän nimen? Elitkö koko ajan jonkun toisen unelman perässä? Jnejne..

Itse lähden siitä, että lähtö voi tulla koska vaan, eikä se haittaa yhtään. Mun tehtävä on koittaa tehdä jokaisesta päivästä mähdollisimman kiva itselleni ja muille. Jokainen hetki, jonka saan olla ja hengittää on lahja, jota en käsitä, mutta ei minun tarvitsekaan. Mun kehon kuolema on pikkujuttu sen rinnalla, paljonko pystyn jättämään elämään jokainen päivä. Joka kerta kun nostan mummerolle sen tipahtaneen hanskan ja ohikulkeva lapsi huomaa sen, jätän mieleiseni jäljen maailmaan. Kun hymyilen kaupungilla ihmisille, jätän jäljen. Kun puolustan pienempää, toden teolla jätän jäljen.

Ja muutenkin, jos maailma tuntuu liian kaoottiselta, on omaan toimintaansa keskittyminen erinomainen asia. Maailmaan on joskus vaikea saada järjestystä, mutta itseensä voi ja siitä tulee kumman voimaantunut olo.